Kun erehtyy ajattelemaan, että näyttää jo paremmalle

Eilen oli hyvä päivä.

Kävin työhaastattelussa ja se meni ainakin omasta mielestä hyvin, illalla oltiin katsomassa kutsuvierasnäytännössä Sormusen kolmoskauden ekat jaksot – kausihan kuvattiin osittain Joensuun talvessa, lumi takuu nääs. Ilta oli mukava ja Turjakkeen kanssa syötiin pizza puoliksi iltapalaksi.

Tänään nukuin aamulla tavallista pitempään, on lomapäivä, ensimmäinen kolmesta. Yöllä oli satanut lunta ja maailma on kaunis. Suunnittelin laittavani päivän mittaan, ihan ilman kiirettä tai stressiä vähän joulua kotiin, tyyliin parit jouluverhot ja ehkä keittiön pöydälle liinakin. Kynttilöitä ja jouluradiota.

Huomenna on influenssarokotus ja menen äidille kuskiksi kun hänen kipsiään lyhennetään, samalla käyn sairaalalla omat labrani hoitamassa. Toiveikkaana päässä ajatus siitä, että äidinkin mieliala kohenisi, kun hiukkasen lisää liikkuvuutta ja toimivuutta odotettavissa kipsin lyhenemisen myötä, toivottavasti myös vähemmän kipuja.

Kävin heti aamusta leikkimässä it-tukea vanhempien luona ja juteltiin mukaviakin, naureskeltiin eilistä haastattelua ja puhuttiin tyttären kissanpoikasen touihuista. Kaikilla oli hyvä mieli.

Kun olin lähdössä kotiin, soi puhelin ja hetken kuluttua äitini tuli työhuoneesta ja ojensi outo ilme kasvoillaan puhelinta minulle, puhu sinä!
Otin puhelimen ja toisessa päässä oli tohtori X, joka kertoi, että äidistäni otetuissa röntgenkuvissa oli toisessa keuhkossa näkynyt massa.

– – – –

massa

Lääkäri on laittanut pikalähetteen tietokonetomografiaan ja lähete tulisi tekstiviestinä, olisi hyvä päästä käymään kuvassa ennen joulukuista murtumapolin lääkäriaikaa, että kuvat olisi ehditty katsoa ja tulkita.

Kirjoitin tiedot automaattisesti ylös, kiitin lääkäriä ja suljin puhelimen. Äitini ei halunnut asiasta sen enempää puhua enkä minäkään sen enenpää asiasta jatkanut vaan suuntasin kotiin.

Kotimatkalla tuli itku.