Kun on ”pakko” tehdä asioita, vaikka oman hyvinvoinnin kustannuksella

Mielialani on viimeiset viikot vaihdellut raivosta epätoivoon ja  huolesta välinpitämättömyyteen kiitos äitini.
Niin rakas on hän, mutta samalla niin raivostuttava, että välillä on ollut pakko kävellä ulos tilanteista, etten olisi mäjäyttänyt häntä lähimmällä käteensattuvalla esineellä otsaan.

Kurpaltahan katkesivat vasemman ranteen luut, kun hän kompastui avoinna olevan astianpesukoneen luukuun (tai jotain vastaavaa) ja hän otti kaatuessaan kädellään vastaan. Räts vain sanoivat sekä värttinä- että kyynärluu ja eikun piipaa-autolla sairaalaan.
Käsi leikattiin ja kipsattiin ja kotiinlähtiessä rouva sai tiukat ohjeet olla rasittamatta kipsattua kättä.

Mutta.

Toisin kuin lähes jokainen muu, edes puoliälykäs yksilö olisi tehnyt, hän ei todellakaan ollut kättä rasittamatta. Koska oli PAKKO SIIVOTA ja PAKKO PESTÄ PYYKKIÄ ja PAKKO tehdä sitä ja tätä ja tuota, koska ketään muuta ei kiinnosta ja jos nyt kiinnostuksen puutteesta huolimatta joku haluaisikin auttaa, niiin  eihän kukaan muu osaa tehdä asioita oikein, eli kuten hän ne haluaa tehtävän.
Muutamaa viikkoa ei ihminen voinut ottaa lunkisti ja sehän tarkoitti sitä, että ranne oli koko ajan s***anan kipeä ja kivun seurauksena Kurppa kiukkuinen kuin peto helvetistä.Tai sitten itsesäälin ryydittämän murheen alhossa rypevä Drama Queen.
Itkua ja hammastenkirisystä siis riitti.

Tikkienpoiston jälkeen ranteeseen laitettiin lyhyt kipsi ja meno senkun parani (paheni). Kun viimein olisi oltu tilanteessa, että kipsi lähtee kokonaan pois, päädyttiin käden kanssa päivystykseen ja uudessa röntgenissä näkyi, että leikkauksessa kohdilleen asettuneista luista toinen oli liikahtanut ja TADAM! Kipsi täräytettiin taas kainaloa myöten takaisin.

Toissa päivänä käytin äitiä uusissa kuvissa ja ihmeiden ihme, luutuminen oli alkanut, joten uuteen leikkaukseen ei juuri nyt ollut tarvista. Kipsi vaihtui taas lyhyeen versioon ja kolmen viikon päästä, mikäli Kurppa pystyy itsensä hillitsemään eikä rasita rannetta, poistetaan kipsi kokonaan.

Niin lääkäri, hoitajat kuin minäkin (miljoona kertaa) olemme painottaneet rakkaalle äidilleni, että nyt se ainoa PAKKO on antaa käden levätä, mutta jo kotimatkalla alkoi tuttu värnyäminen…
Pakko siivota, pakko pestä pyykkiä, pakkopakkopakko…kaikkea muuta on pakko paitsi tehdä niinkuin pitäisi ranteen paranemisen kannalta.

On kyse muutamasta hullusta viikosta!

En tiedä mitä äitini siivoaa, raivaa ja pesee – ei ainakaan likaa, roskia tai pölyä, syy lienee jossain syvemmällä, mutta voi h-vetti miten tuollainen välinpitämättömyys omaa terveyttä ja hyvinvointia, myös meidän läheisten hyvinvointia kohtaan ahdistaa ja raivostuttaa.

Mutta ei auta järkipuhe, ei lirkuttelu ja sulosanat sen enempää kuin  suuttuminen,raivoaminen tai syyllistäminen.

On tämä elämää.

PS: kuvassa tämän hetkinen kipsi, johon kirjoitin mustalla tussilla muistutukseksi, että EI SAA (siivota, puunata, raivata, rehkiä). Liekö auttaa?