Kuolemanpelko
Ensimmäisen kerran tunnistin itsessäni kuolemanpelon lasten syntymän jälkeen. Oli joku leikkaus, mihin jouduin ja mietin, että entä jos en herääkään nukutuksesta. Vuodatin muutaman kyyneleen, pyöriskelin pari yötä unettomana ja lopulta kirjoitin lapsille kirjeet, missä kerroin heille kaikesta siitä mitä tunsin ja mitä olin suunnitellut heidän kanssaan tehdä, mitä heille näyttää ja opettaa.
Että jos minua ei olisikaan, niin edes sanani muistuttaisivat minusta. Piilotin kirjeet vaatteiden väliin kaappiini ja ajattelin, että sieltä ne löytyvät, kun jäämistöäni pois pakataan.
Noita kirjeitä olen sitten vuosien mittaan kirjoitellut useammankin aina ne polttaakseni, kun kotiin olen palannut.
Kuolemanpelko tai ajatus omasta kuolemasta ei ole kuitenkaan asunut kanssani näin vahvasti ikinä. Varsinkin viime kuukausina, kun oman ikäluokan julkkiksia on kuollut oikealla ja vasemmalla, on kuolema asettunut matkakumppaniksi entistä selkeämpänä hahmona.
Olen alkanut miettiä käytännön järjejestelyjä minun ja Turjakkeen kohdalla, olemme laatineet edunvalvontasopimukset, kirjoittaneet valtakirjoja ja vakavissani mietin ajan varaamista lakimiehelle testamentin laatimista varten. Haluan, että jos jompikumpi meistä yllättäen kuolee, on sille jälkeenjääneelle ja tietysti lapsille asiat ja paperit kunnosssa, ettei surun pahimmassa vaiheessa tarvitsisi enää byrokratian kanssa taistella.
Vanhempien kuoleman läheneminen konkretisoitui käsinkosketeltavaksi isän viime kesäisenä aivoverenvuotona ja on sen jälkeen ollut läsnä koko ajan. Huomaan että välttelen suunnitelmien tekoa kovin pitkälle tulevaisuuteen, en halua varata 2 viikon matkaa syksylle, koska ”ikinä ei voi tietää mikä on tilanne”. Onko se sitten kuoleman vai menetyksen pelkoa? Molempia varmaankin.
Tämä on uutta ja ahdistavaakin. Olen aina ajatellut ja elänyt sen suht´koht fatalistisen mallin mukaisest, että täältä lähdetään sitten kun aika on.
Ja siihen asti pitää vain elää täysillä.
Vähän niinkuin yhdessä taulussa jonka joskus näin: etuosassa leikkivät lapset aikuisten puuhatessa omiaan ja taustalla hämärästi erottuu kuoleman hahmo tarkkailemassa päivän kulkua. Alati läsnä, mutta häiritsemättä elämää.
Tai Omar Khaijamin runossa:
”Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin päivistäni tänään taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta:
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.”
Mistä nämä pelkojen ja ahdistuksen mustat pilvet sitten vyöryvät päälleni nyt?
Ja kuinka näistä pääsee yli?