Lihavat on lepposia

Ajattelinpa lopulta vetää vaakan muumilipaston alta ja katsoa mitkä kauhuluvut siihen piirtyisivät.
Kyllähän sen jo ihan näppi- ja fiilistuntumalla tajusin, että keskivartalo on selkeästi laajentunut kun farkkuja jalkaani kiskoin, mutta…

Mahtuu mahtuu, mutta voihan HK ja Wigren yhteensä niitä selkämakkaroita! Ja kuinka lystiä onkaan solmia kengännauhoja, kun jotenkin omituisesti henkeä ahdistaa ja kumartuminen on jotenkin niin jäykkää. Kai se -tana on jäykkää kun on laardipallero siinä pallean päällä vastaanpanemassa.

Entäs sitten nämä ihanat pitsihörhylät, jotka uppoavat lähes näkymättömiin lantion pehmeyteen, siis kunhan ne ensin saa ylös asti kiskottua? Hiki valuu ja naama punoittaa.
Ei siinä auta, että mies tuijottaa palvoen ja läähättää miten iiiihana ja seksikäs olenkaan. Paskan marjat.  Seksikkyyteen riittää sen silmissä, että olen toppapukua ohuemmissa vetimissä ja kumarrun nostamaan roskan lattialta, että ei ihan uskottavaa eikä todellakaan auta akuuttiin kehokriisiin.

Mutta takaisin siihen painajaismaiseen hetkeen kun sirosääreni digitaalisen vaakahirviön arvioitavaksi nostin, ja säärien mukana koko mahtavan ruhoni…
Meinasin nielaista kieleni ja tukehtua kun näin ne numerot. Muistaakseni vaaka näytti samoja lukemia vuonna -95 juuri ennenkuin läksin synnyttämään esikoista ja toisen kerran junioria odottaessani joskus viikoilla 35. Enimmilläni ikinä painoin joulukuussa -97 juuri ennen pojan maailmaan punkeamista, mittariin kilahti silloin +90 kg. MUTTA juniori painoikin 5750, joten ei se massa ollut pelkkää sipsejä ja juustonaksuja.

2000-luvulla en ole kertaakaan painanut näin paljon.

Enkä valitettavasti ole lihavana leppoisa, päin vastoin. Olen ihan h-vetin kärttyisä, kiukkuinen ja voin huonosti.

Ketään muuta en voi syyttää kuin itseäni. Jokaisen laardikilon olen itse itseeni kerryttänyt ja vieläpä aika lyhyessä ajassa. Taisin sittenkin ottaantua töiden loppumisesta enemmän kuin tiedostin. Meni vähän herkutteluksi vaikka en olekaan tunnesyöppö. Liikkuminenkin jäi ihan olemattomaksi, oli vain jotenkin niin helppo jäädä kotiin puuhastelemaan joulua ja leipomaan ja kahvitella kavereiden kanssa ja…

Suomalaiskansallisesti sanon nyt syvällä rintaäänellä PERKELE ja alan matkan kohti itsenikokoista naista.

Saa tsempata.

PS: ehkäpä tämä tonton-tammikuu antaa potkua projektille :)