Miten sitä itseään onkaan rääkännyt eli elämäni laihdutuskuurit
Minä olin iso vauva, josta kasvoi iso tyttö.
Koulun alkuun asti Isoksi Tytöksi kutsuminen oli kehumista ja kuljinkin rinta rottingilla läpi niityt ja kadut
Koulun alettua tulin tietoiseksi siitä, että iso ei olekaan hyvä juttu, koska ISO on sama kuin lihava. Ja lihavat ovat tyhmiä ja hitaita ja rumia.
Yleisimmät kutsumanimeni olivat Tonnikeiju, isoiita, läskitiinu ja mitähän muita niitä olikaan.
Kyllähän ne nimittelyt jäivät mieleen, vaikka en antanut niiden menoa hiljentää. Kotikadun porukoissa ei sen enempää tytöt kuin pojatkaan kiinnittäneet huomiota kokooni ja touhuilin sakin mukana ongelmitta. Kaveriporukassa massalla ja pituudella pärjäsi kahinoissa useammallekin rimppakinttupojalle ja niitä kahinoitahan meillä riitti.
Joskus ala-asteen loppupuolella, viitos- ja kuutosluokalla ulkoinen olemus, koko ja ulkonäkö alkoivat konkreettisesti olla hidaste ja este. Joka paikassa se oikea tytön malli oli olla sievä, siro, kikatteleva ja laiha.
Kyllähän se kirpaisi, kun ensimmäinen ihastus kyllä mieluusti potki palloa ja heitti herjaa minun kanssani päivittäin, mutta lähti saattamaan sitä naapurin siroa neitoa ja minä sain lompsia kotiin ominpäin. Tuossa vaiheessa olin saanut jo uusiakin lisänimiä, tuplasilmä, rillirousku, Olivia (mennään bussilla-sarjasta), koska saatuani silmälasit olivat vahvuudet tuplaantuneet vuosivauhtia ja seitkytluvulla ei vielä tunnettu ohennettuja linssejä.
Ensimmäisen laihdutuskuurini vedin kuitenkin ”vasta” seiskaluokan kesälomalla. Silloin lehdissä kohkattiin Lentoemäntä-dieetistä, jolla pudottaisi taatusti kahdessa viikossa ainakin 10 kiloa.Olin tuolloin 175 senttiä ja taisin painaa 65-67 kg. Paras ystäväni oli saman mittainen, mutta painoi 50 kg. Eli olin edelleen se Iso tyttö. Päätin, että syksyllä koulun alkaessa olisin hoikka! Sain vanhemmilta myös vihreää valoa piilolasien hankinnan suhteen, joten minusta tulisi totaalisen uusi minä!
Äitini, jolla ei kyllä ylipainoa ollut, läksi tsempaajaksi kahden viikon piinaani ja piinaa se todellakin oli. Nykyään tuolla lentoemo dieetin nimellä mainostetaan max. neljän päivän kuuria ja se on suorastaan monipuolinen, mutta tuolloin, 70-luvun lopussa päivässä syötiin 9 kananmunaa, puolikas greippiä ja vihreää salaattia/pinaattia. Jonain päivänä sai syödä paahtoleivän (ilman rasvaa) ja jonain päivänä 100g rasvatonta lihaa. Mutta YHDEKSÄN kananmunaa päivässä. Mustaa kahvia ja vettä haluttu määrä.
Aivan helvetilliset kaksi viikkoa, kuurin jälkeen meni vuosia etten syönyt ainoatakaan kananmunaa tai greippiä.
Mutta. Painoni putosi 14 kg.
Sain piilolasit ja värjäsin myös hiukseni. Kasiluokan alkaessa olin todellakin ulkoisesti aivan eri ihminen kuin keväällä. Ja tottahan se vain on, että arvatkaapas aloinko olla kova sana miehenalkujen silmissä? Ihan vain siksi että minua oli paljon vähemmän.
Painoni pysyi vuosia alle kuudenkymmenen ongelmitta, osaltaan varmaan siksi, että teininä joka paikkaan kuljettiin kävellen tai fillarilla ja meno oli muutenkin hektistä. Söin mitä huvittaa ja miten paljon huvittaa. Oi että oli se ihanaa!
Opiskeluaikana paino kipusi + kuuteenkymmeneen ja kokeilin kaikenmaailman spirulinapuristeet ja söin raakaa lahnaa toiveissa saada lapamato ja pysyä hoikkana Maria Callaksen malliin.
Spirulinat tai raa’at lahnat ei auttaneet, mutta pelkkä korjausliike ruokavalioon (vehnäleipä boikottiin) piti painon parhaiten aisoissa.
Mutta kääk – kaksnelosena läksin epsanjaan opaskursseilemaan ja ”jostain kumman syystä” Mallorcan eväät lisäsivät ihanuuttani siihen malliin, että silloinen poikaystäväni kotiin palatessani katsoi pitkään ja halatessaan mutisi, että onpa sinua paljon. Näistä kiloista irtauduin KAALIKEITTO-kuurilla. Onko tuttua? Mahtavaa kun saa syödä niin paljon kuin haluaa, eikös kuulostakin hienolle? No se kaalisopan hajukin alkaa oksettamaan jo kolmantena päivänä ja ne pienet lisät mitä päivittäin saa nauttia, ovat vain kiusaamista. Mutta minä olen hyvä noudattamaan _orjallisesti_ ohjeita ja tippuihan se paino. Nih!
Olin 32 kun aloin odottamaan esikoistani, raskausaikana paino ei noussut kuin muutaman hullun kilon ja olin pari viikkoa synnytyksen jälkeen omassa painossani. Reteetä menoa!
Olin 34 kun raskauduin juniorista ja PAM, levisin kuin pullataikina, painoa tuli lisää reilut 30 kiloa, ihan vain syömisellä, ei ollut raskausajan diabetestä tms. Juniori painoi syntyessään 5750g, joten suuri oli hänkin, mutta synnytyksen jälkeen ei painoni kadonnutkaan niinkuin esikoisen jälkeen. Sinällään ihme, koska olihan siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita kun kahden aivottoman kanssa päivät juoksenteli.
Kun juniori oli parin vuoden ikäinen olin minä lyyli lylleröinen ja tepsuttelin joustavissa trikoissa ja ylisuurissa miestenpaidoissa aivan tyytyväisenä runsaaseen kroppaani, jota puolisokin rakasti suuresti. Kunnes sitten neiti 4-vee kieltäytyi tunnistamasta minua useamman vuoden takaisesta biletyskuvasta, vaikka kovasti hänelle vakuuttelin että äitihän se tuossa hänen kehumassaan ”prinsessakuvassa” oli. EI OO ÄITI, kiljahti tytär ja kun sitten peiliin kriittisellä silmällä katsoin, niin enhän se todellakaan ollut minä siinä kuvassa.
Niinpä päätin sijoittaa itseeni ja vahvistaa itsekuriani ja marssin paikallisiin Painonvartijoihin. Aloin laskea pisteitä ja tienata niitä lisää liikkumalla. Monipuolinen ruokavalio helpotti psoriasistani ja ne ruokamäärät mitä ohjeiden mukaan sai syödä olivat uskomattomia. Alkuun oli jopa vaikea saada tarvittavia ”pisteitä” nautittua.
Niinkuin mainitsin jo ylempänä, olen hyvä noudattamaan ohjeita (vaikka karsastankin auktoriteettejä) ja sain jotenkin suunnatonta mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta joka viikkoisen punnituksen äärellä. Viikko viikolta lukema laski, joskus vain sata grammaa, joskus kilon, mutta plussaviikkoja ei ollut koko aikana. Taipaleeni varrelle mahtuivat niin juhannus kuin joulukin, enkä tuntenut jääväni mistään paitsi kun tein herkkuja PV:n ohjeilla.
6 kuukaudessa pudotin painoa 26 kg. Pääsin oikein kisaamaankin Vuoden Painonvartija-tittelistä ja tulin toiseksi Tampereella.
Nelikymppisenä nostin tietoisesti painoani, koska omiin silmiini liian laihat keski-ikäiset naiset näyttävät jotenkin surkurupuleilta. Tietoinen lisäpainon salliminen iski silmille viidenkympin rastilla – vaihdevuodet iskivät hurrikaanin lailla ja vaikka liikuin ja söin entisenlaisesti, alkoi rasvaa kertyä vatsan ja vyötärön alueelle. Ja sitten se paino ei pysynytkään enää niissä sallimissani rajoissa!
Viidenkympin jälkeen olenkin testaillut mm.
Karppausta – -tehokas, mutta rakastan leipää ja en halua kärvistellä loppuelämääni ilman hiilareiden ihanuutta.
Kuntosalia — en pysty, en kykene – jos en särje itseäni kun mopo lähtee keulimaan, niin tylsistyn hengiltä.
Keventäjiä + 8viikkoa — liian lepsua ja sallivaa
Personal traineria — tämä toimisi, jos olisi varaa palkata pariksi päiväksi viikossa, mutta kun ei ole, niin ei ole.
Juoksumattoa — hillittömän koukuttava, mutta lähti se kuuluisa mopo taas keulimaan > reisiluun rasitusmurtuma
Totuushan on se, että minulla kyllä on kaikki tieto, mitä tarvitsisin oikeaoppiseen itseni ravitsemiseen ja liikkumiseen ja kropan hyvinvointiin, mutta kun joku sisälläni sotii vastaan.
Ehkä päädyn vain hyväksymään hedonistin itsessäni ja nauttia elämästä ilman painonpudotuksen tai pakkopullaliikunnan stressiä.
Ehkä minusta todellakin tulee syömällä rypytön?