On himoliikkujia ja sitten olen minä
Pakko se on vain hyväksyä, minusta ei tule intopiukeana lenkkeilijää, punttaajaa, kahvakuulan heiluttajaa, ei kotijumppaajaa, salihirmua tai uimamaisteria.
Ei vaikka se järkevä minä jankuttaisi, että jumppaajumppaa, humppaahumppaa, taivuta-notkista-punnerra ja puhalla: lihaskunto, hapenottokyky ja liikkuvuus turvaa tulevaisuuden.
Niin ei.
Ei autttanut ihana personal trainer, ei kaikki tieto-oppi-viisaus eikä omalla tasolla tosissaan yrittäminen, liikkuminen vain liikkumisen vuoksi tuntui ajantuhlaukselta.
Kun ei iske niin ei iske.
Voin tehdä kyllä lumitöitä tuntikausia niin että lihakset huutaa hoosiannaa ja hiki lentää, kantaa 40kg multa- ja kivisäkkejä sinnetännetuonne puutarhassa ja kaivaa perennapenkin perustuksia niin että multa pöllyää, kahlata umpihangessa kilometritolkulla päästäkseni sille parhaalle pilkkipaikalle, mutta liikkuminen vain liikkumisen takia ei ole minun juttuni.
Ei sitten millään.
Käveleminen on kivaa, jos on menossa jonnekin/tulossa jostain tai kiertelee uudessa kaupungissa. Sieni- ja marjametsässä olen pienestä pitäen jaksanut taivaltaa tuntikausia, mutta lenkille lähteminen pitkin jotain kävelytietä tuntuu turhauttavalle. Tässä tosin pyrin pistämään itseni koville ja oikeasti edes joka toinen päivä lähtemään ulos vain kävelemään, äänikirja auttaa puolen tunnin tutun lenkin lävitse, mutta ajatus tunnin-parin lenkistä vain naurattaa. Ei sillä etten jaksaisi, vaan sillä että mieluumin käytän sen ajan johonkin muuhun puuhasteluun. Ja poikkeus vahvistaa säännön – kun oikein päässä surisee menen kyllä metsään, mutta se on terapiaa, ei lenkkeilyä 😀
Ryhmäliikunta lienee pahinta kaikesta. Pidän ihmisistä, mutta tusinan puolitutun tai tuntemattoman kanssa zumbaaminen, Pilateksen kiemurat tai hillittömistä hillittömin SPINNING, paikallaan pyöräily jonkun sekopään tsempatessa salin edessä, on mielestäni kuin astuminen yhteen Danten helveteistä.
Kukin tyylillään, toivotan kaikille himoliikkujille ja ryhmäjumpparakastajille ja pururadan hinkkajille iloa ja onnea valitsemalleen tielle, mutta ilman häpeää tai huonoa omaatuntoa sanon itse kiitos ei.
Hedonismia (elämänfilosofian oppi, jonka mukaan keskeisiä ja tavoiteltavia ovat nautinto ja mielihyvä) on niin monenlaista, yhdelle sen suurimman nautinnon suo hikiliikunta, toiselle auringonlaskun ihailu laiturilla viinilasillisen kanssa tai tattien samettisen pinnan ihailu kangasmetsän katveessa kahvia nautiskellen.
Elämä on lyhyt ja annan itselleni luvan olla pakottamatta itseäni mihinkään, mitä en omakseni koe.
Miten se menikään?
YOLO!