Onko meillä enää puhuttavaa?

Turjake on ollut elämässäni kaiken kaikkiaan 35 vuotta.

Tutustuimme opiskeluaikana ja ensimmäiset kaksi vuotta olimme tekemisissä toistemme kanssa lähinnä luokan yhteisissä tilaisuuksissa ja noh, pakko myöntää, muutamaan otteeseen vietimme aikaa keskenämmekin vähän niinkuin salarakkaina, mutta se taisi olla lähinnä nuoruusvuosien kännikiimaa tms.

Valmistumisen jälkeen meni 10 vuotta ja monta muuttoa ja muutama parisuhde ennenkuin kohtasimme uudestaan Tampereen yössä. Sattumoisin olimme molemmat silloin juuri eronneet ja päädyimmekin samaan osoitteeseen heti saman illan aikana.

Kuinka me puhuimmekaan.

Päivät eivät riittäneet kaikille sanoille, joita halusimme toisillemme jakaa niitä yhdessä makustellen ja käännellen ja tutkiskellen. Puhuimme yökaudet, istuimme kylppärissä tuntikausia tupakkaa poltellen, suihkussa lämmitellen ja jutellen kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä.

Halusimme tietää toisistamme kaiken. Aivan kaiken. Kuluneiden vuosien aikana kohdatut ihmiset, tehdyt asiat, nähdytä paikat, luetut kirjat ja katsotut elokuvat, haavat ja mustelmat, rakkaudet ja pettymykset.
Soitimme toisillemme tärkeitä biisejä ja saatoimme väitellä tuntikausia jonkin kappaleen kitarariffistä tai sointukuluista ja solistien äänenkäytön kehityksestä ja puutteista.
Mikään ei ollut liian vähäpätöistä!

Muistan aina yhden päivän, kun aamun eroaminen ja juuri silloisen puheenaiheen kesken jättäminen oli mahdotonta – jatkoimme asian käsittelyä puhelimessa. Puhelu kesti 8 tuntia.

Menimme kihloihin, muutimme yhteen. Saimme tyttären ja kahden vuoden kuluttua pojan.

Aiheet vaihtuivat elämäntilanteen mukaan. Puhuimme lapsista, siitä mitä he oppivat, tekivät, sanoivat. Puhuimme unelmasta muuttaa takaisin ”kotiseudulle”, ostaa omakotitalo…

Sanat muuttuivat teoiksi ja pian omistimmekin oman kodin vanhoilla kotikulmilla.

Lapset olivat pieniä ja minä täysipäiväisesti heidän kanssaan. Turjake painoi töitä omassa pihassa sijaitsevassa toimistossaan ja upposi yksinkoodauksen kuplaan, etätyössä kontakti muihin ihmisiin väheni ja tapahtui enimmäkseen netin kautta.
Nollatakseen päätään hän katseli leffoja ja tv-sarjoja. Yksinään.
Minä viipotin ympäri kyliä lasten kanssa ja vietin aikaa äiti-lapsi-porukoissa, joissa sain puhua leuat väsyksiin, lasten juttuhan ei vaiennut muuta kuin unien ajaksi, joten hiljaista ja äänetöntä ei meillä ollut koskaan, mutta keskenämme emme oikeasti puhuneet paljoakaan.

Emme enää puhuneet paljon muusta kuin päivän ruuasta ja siitä kumpi hoitaa kumman lapsen hammaslääkärit tai neuvolat ja kumpi käy kaupassa.
Lasten nukahdettua puhuimme (riitelimme) sitten siitä, kun minä en jaksanut innostua seksistä.

Hiljaisia vuosia oli muutama ja niiden ylipääsemiseen tarvittiin ammattiapuakin. Perheterapiassa puhuminen löytyi vähän kerrallaan takaisin, ensin ”vähän potkien”, mutta löytyi kuitenkin.

Mietimme joskus, että olimmekohan käyttäneet kaikki yhteiset sanamme loppuun silloin alkuaikoina, kun ruodimme pienimmätkin yksityiskohdat elämäntarinoistamme viimeistä sirpaletta myöten. Se oli huumaavaa aikaa.

Uuteen ihmiseen tutustuminen on mahtavaa juuri siksi, että hänestä ei vielä tiedä kaikkea. Mistä hän pitää, mitä inhoaa, miksi tekee jonkin asian juuri niinkuin hän tekee, mistä jotkut pelot ovat tulleet, oliko hänellä pienenä lemmikkieläimiä, pitääkö juuston vai leikkeleen tulla ensin leivälle…miljoonia pikkuasioita, joiden oppimista ei malttaisi odottaa!

Kun sitten on yhdessä 10 vuotta, 20 vuotta, 25 vuotta ja suurimman osan siitä mitä tekee, tekee yhdessä puolisonsa kanssa, niin puhuminen yksipuolistuu ja ohenee jotenkin.

Turjake on kehittänyt itselleen tavan tutkia jotain asiaa ja sitten pitää minulle siitä parinkymmenen minuutin luennon, jonka kestäessä kommentointini aiheuttaa otsanrypistyksen ja nauruun purskahtaminen syvän loukkaantumisen. Onneksi nämä loukkaantumiset haipuvat nopeasti nauruun yhtymiseksi, kun hän tajuaa, että aivan uuden tiedonsiirtonopeuden mahdollistavien valokaapeleiden rakenne ei ehkä kuitenkaan ole minulle mitenkään sydämenasia.
Puhumattakaan Elon Muskin kehittämän superakun sisuksista kytkentäkaavioineen. Sinänsä mielenkiintoisia tiedonmurusia, mutta minulle riittää ne murut, en tarvitse läpileikkausta.

Kun minä vuorostani innostun kertomaan hillumisestani siskonserkunkaiman lasten kanssa leikkipuistossa ja kuinka me löysimme hienoja oksia ja katokunnääonmahtavia ja avaudun suunnitelmastani askarrella niistä tulevan joulun hittikoristeita, pyörittelee Turjake silmiään ja alkaa lukea puhelimeltaan uutisia…

Onneksi löytyy vielä molempiakin innostavia yhteisiä puheenaiheita näiden arkipäivän elämän sujumista edesauttavien sopimisien lisäksi.

Lomamatkat vaikkapa Kreikkaan tai vieläkin parempi aihe on yhteinen unelma joku päivä muuttaa Kreetalle tai jollekin muulle Kreikan saarelle talvikaudeksi…
Voimme myös jaaritella ja pohtia pitkät tovit vaikkapa erilaisia mausteseoksia Intialaisen ruoan terästämiseen.
Leffoista ja kirjoista puhumme edelleenkin paljon, mutta Turjakkeesta on tullut herkkähipiäinen valintojensa suhteen – jos murska-arvostelen hänen lempparinsa, hän käyttäytyy kuin olisin haukkunut häntä henkilökohtaisesti älykääpiöksi.

Se mikä on muuttunut eniten, on varmaankin se, että emme enää puhu niin paljon siitä mitä itse yksilöinä tunnemme ja haluamme ja haaveilemme. Minulla on omia haaveita ja suunnitelmia, vain itseäni koskevia, mutta T. sanoo ettei hän halua yksin tehdä mitään. 
Se on hänen tapansa ja se hänelle sallittakoon, mutta minä suunnittelen ja toteutan näitä omia juttujani ja niistä yritän hänen kanssaan keskustella, vaikka selkeästi ne eivät ole mieluisa puheenaihe.
Meillä on yksi perustavanlainen erilaisuus – minä tarvitsen omaa tilaa ja Turjake nauttii symbioottisesta elämästä. Ihanaa on kuitenkin se, että vaikka hän ei riemusta tanssi näiden omien tempausteni suhteen,  ei hän edes yritä niitä suitsia.

On olemassa runo, jossa sanotaan jotain tällaista (en muista sanatarkasti):

”Että olisi joku kenen kanssa olla hiljaa.
Vaieta päivän
tai viikon,
eikä toinen katsoisi pois”

Sanat ovat tärkeitä, mutta turvallinen, hyvä hiljaisuuskin on tärkeää.

Meidän on hyvä olla hiljaa yhdessä, mutta sanojakin riittää vielä 25 vuoden jälkeenkin ja vaikka ne eivät ehkä enää niin tulisieluisia, syvältäluotavia ja uteliaisuudesta kumpuavia olekaan, niin raskas ja painostava hiljaisuus ei mustana pilvenä varjosta yhteiseloamme.