Odottelen äidin kanssa ensihoitajia.
Hän on edellisenä yönä kaatunut ja nyt on selkä tai lonkka tai polvi niin kipeä, ettei hän pysty ottamaan askeltakaan. Sängynreunalla istuskellen ei kipuja kuitenkaan ole ja kun ensihoitajat ilmestyvät, ihmettelee hän että miksi ovat mokomat paikalla.

Hyväntuulinen kolmikko kertoo tulleensa vähän katsastamaan hänen tilannettaan ja aloittavat tutkimukset. Äidin mielestä hänellä ei ole mikään hätä eikä mihinkään koske. Jalka nousee sängyllä maaten vetreästi, sormi osuu nenänpäähän ja kynän seuraaminen silmilläkään ei tuota ongelmaa. Sydänkäyrä ja verenpaine ovat myös ok.
Sitten ensihoitajat pyytävät äitiä nousemaan ylös ja näyttämään kuinka käveleminen sujuu, tähän äiti toteaa, että no johan on epäilyt, TOTTAKAI hän pystyy kävelemään!
Mutta kuinkas sitten käykään.

Ylösnousu onnistuu vaikkakin kankeasti, mutta sitten äiti valittaa ääneen. Jalka ei vain suostu liikkumaan ilman järjettömän kovaa kipua. Ei vaikka vilkkuvasilmäinen ensihoitaja yrittää houkutella ottamaan yhden askeleen hänen käsivarsilleen!
Ensihoitajat soittavat lääkärille ja perusteellisen keskustelun jälkeen äiti lastataan paareille ja hänet viedään päivystykseen. Lupaan seurata perässä, kunhan rauhoitan tilanteen isän kanssa.
Ennen sairaalalle lähtöä keitän isälle kahvit ja jutustelen niitä näitä ja kun hän on rauhoittunut lähden kera lupausten soitella kuulumisia.Päivystyksessä minua odottelikin sitten yllättävän tyyni ja tyytyväinen äitihenkilö, joka ei ottanut stressiä odottamisesta eikä mistään muustakaan. Minä taas kiehuin jokaisen ohimatelevan puolituntisen jälkeen enemmän ja enemmän. Muutaman tunnin jälkeen hoitaja käy ottamassa verikokeita  ja ajan madeltua taas tunnin-puolitoista tuntia tulee lääkäri paikalle. Todetakseen, että otetaan röntgenkuvat ja katsotaan sitten.

Hyvät uutiset: lonkka ei ole murtunut.

Huonot uutiset: oikeanpuoleinen istuinluu on murtunut ja se on helvetillisen kipeä. Lääkäri haluaa pitää hänet tarkkailussa yön yli, suosittelee jatkoon terveyskeskuksen vuodeosastoa, mutta äiti ei halua ja minä komppaan äitiä. Kun kerron lääkärille minua pelottavan se, että mikäli kasikymppinen Alzheimerpotilas kärrättäisiin vuodeosastolle hän ei sieltä enää ikinä ulos astuisi. Hänet puettaisiin vaippaan, pumpattaisiin vihannekseksi lääkkeillä ja jätettäisiin punkkaan happanemaan, toteaa lääkäri ymmärtävänsä pelkoni ja sanoo minun tekevän oikean ratkaisun kotihoidon suhteen.

Kotiavusta huolimatta tästä voi tulla rankkaa.