Muutama päivä sitten ajoin töistä kotiin ja kuuntelin sivukorvalla radiota, kun en viitsinyt kaivella piuhaa laukusta liittääkseni puhelimesta Tidalin soittimeen. Juontajat keskustelivat valemuistoista ja toinen juontajista kertoi kuinka esim. hänellä on selkeä muisto ekasta koulupäivästä, kuinka hänen äitinsä jätti hänet yksin ja hän huusi kädet aidanpienoista pidellen äitinsä perään älä mene, älä mene! Kuitenkin todellisuudessa hänen äitinsä ei edes vienyt häntä ekana koulupäivänä kouluun.

Toimittajan tapauksessa hän oli itse luonut valemuistonsa, mutta laajemmin käsitettä on puitu mm. joissain oikeudenkäynneissäkin, ”1990-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa ja Euroopassa käytiin perheväkivaltaa koskevia oikeudenkäyntejä, joissa uhrit muistivat kokemuksensa viiveellä esimerkiksi psykoterapian avulla. Muistikuvissa saattoi ilmetä aukkoja tai epätarkkuutta. Syytettyjen puolustus väitti, että muistot olivat valheellisia ja terapeutteja alettiin syyttää valemuistojen luomisesta” (Oulun ylioppilaslehti/Anu Määttä).

Radiota kuunnellessani mieleeni tuli kuitenkin oma valemuistoni, jonka edelleenkin koen olevan 100% totta vaikka toisin tiedän!
Minulla on muisto viikonlopusta, kun esiteininä matkasin bussilla tätini ja tämän miehen luo Joensuun lähistöllä sijaitsevaan Hammaslahteen. Oli tammikuu, tätini asui kylän liepeillä 2-kerroksisessa rivitalossa ja siellä tosiaankin viikonlopun vietin. Muistan asunnon sisustuksen, kauppareissun, ulkoilut…meillä oli tosi mukava viikonloppu!
Mutta sitä ei ole koskaan tapahtunut. Tätini ei nimittäin ikinä ole kyseisessä kylässä asunut.
Aivan tajuton juttu!

Toinen muisto valemuistoihin liityy aikaan kun lapset olivat eskari- ja päiväkoti-ikäisiä, silloin luin jostain artikkelin siitä, kuinka pienet lapset helposti unohtavat alle kouluikäisinä tapahtuneet asia ja samanaikaisesti heitä on helppo saada muistamaan asioita, mitä ei ole oikeasti tapahtunutkaan.

Tämähän oli minusta erittäin mielenkiintoinen juttu ja tietysti rakastavana äiti-ihmisenä päätin juttua testata omiin rakkaudenhedelmiini. Niinpä sitten jonain tylsänä loppusyksyn sateisena päivänä puuhastellessamme sisätiloissa aloin jutella lapsille kesällä tekemistämme retkistä eri huvipuistoihin. Kuinka meillä olikaan ollut hauskaa ja kuinka sää olikaan ollut aurinkoinen. Kertasin monia yksittäisiä kohokohtia ja hykerryttäviä sattumuksia mitä meille oli tapahtunut ja kertoessani lisäilin koko ajan herkullisia yksityiskohtia sinne sun tänne tarinaa väritellen. Alkuun molemmat olivat aivan hoomoilasina ja kiistivät olleensa yhtään missään, mutta kun jatkoin jutustelua niin kas kummaa, alkoi tapahtumaan. Turjakkeen tullessa kotiin viikonloppuna (oli silloin vielä viikot Tampereella töissä) lapset kilvan muistelivat ihanuuksia mitä oli kesällä touhuttu. Mies kai ajatteli että kyseessä oli joku uusi mielikuvitusleikki ja hän leikki tyynesti mukana, joten muistoja vahvistettiin siltäkin taholta.

Hirviövanhempia olimme!
Tokihan  paljastin lapsille asian todenmukaisen tilan, mutta nyt kun itse jutun muistin, pitääkin kysäistä jälkikasvulta muistavatko huiman lapsuuskesän kun kävimme KAIKISSA Suomen huvipuistoissa 😀

Mutta empiirisesti tuli todistettua, että lapsille on helppo luoda muistoja asioista joita ei ole koskaan tapahtunut. Minkä tutkijan maailma minussa onkaan menettänyt.

Onko sinulla muistoja, jotka tiedät vääriksi tai joiden todenperäisyydestä et ole aivan varma? Kerro!