Kun sinulla on kaikki ja olet silti tyytymätön
Olen periaatteessa terve ja toimintakykyinen.
Useimpina päivinä peilistä katsoo edustuskelpoinen naiseläjä.
Minulla on puoliso, joka rakastaa ja haluaa minua palavasti vielä 27 yhteisen vuoden jälkeen.
Minulla on kaksi omillaan asuvaa ihanaa lasta, poika ja tyttö.
Perhesuhteeni ovat läheiset, vanhempani ja veljeni asuvat lähellä.
Meillä on kokonaan maksettu omakotitalo.
Minulla on iso puutarha, jota saan vääntää aivan halujeni mukaan.
Minulla on vakituinen työpaikka.
Taloudellinen tilanteemme on hyvä ja vakaa.
Voin periaatteessa tehdä mitä haluan, missä haluan ja milloin haluan.
Elämäni on siis kaikinpuolin hyvää ja voisin antautua elämään sitä Onnellisena jokainen päivä.
Miksi ihmeessä sitten homma ei kuljekaan niin?
Miksi löydän valittamista jostain melkein joka päivä?
Onko se vain niin, ettei ihminen, tai vähemmällä yleistämisellä tämä ihminen osaa olla tyytyväinen? Helppo elämä on liian helppoa?
Vai koputteleeko takaraivossa se perisuomalainen ”kel onni on, se onnen kätkeköön” ja jotenkin ei uskalla asettua nauttimaan
elämästään? Että jos tässä liikaa henkseleitään paukuttelee, niin kyllä se kohta jostain kolahtaa?
Ulkoapäin minä saan usein kuulla, että olen jopa ärsyttävyyteen asti positiivinen ja että löydän kaikesta sen pienenkin hyvän, mutta miksi se ajatus- ja käytösmalli ei sitten jatku kotiin ja omaan elämään vaan kärjistetysti nuo ylempänä listatut hyvät asiat saatan listata vaikkapa näin:
Ihan varmasti viimeistään kuusikymppisenä iskee joku paha tauti, näillä sukurasitteilla aivan väistämätöntä!
No ei nyt ihan lapset juokse huutain karkuun, mutta mennyttä on maallinen kauneus, ei auta pakkeli eikä pikanaamiot.
27 vuotta yhdessä, kai se rakkauttaan vakuuttaa kun vaille kuuskymppisenä olisi niin vaikeaa uutta enää löytää.
Mitähän noista lapsista tulee…
Meidän suku on kyllä epänormaalin läheistä keskenään, suorastaan läheisriippuvaisia.
Oma talo joka rapistuu vuosi vuodelta ja kaikki on tehtävä ja maksettava itse. Ikkunaremppaa, kattoremppaa, viemäriremppaa tulossa!
Tässäkö duunissa pitäisi jaksaa eläkeikään asti? Ahdistaa!
Jos/kun jotain kamalaa tapahtuu, niin miten sitä sitten pärjää?
Kun olisi rahaa tehdä mitä haluaa, ei ole aikaa ja jos on aikaa niin sitten rahat on loppu.
Oikea Miss Sunshine siis olen.
Ulkona on helppo hengittää, satoi tai paistoi niin ulosmennessä automaattisesti vetää oikein syvään henkeä, koska hapen määrä on vain niin valtava.
Niinä päivinä kun aurinko paistaa, on valo kristallinkirkasta ja kaiken näkee niin ihmeen terävänä.
Lehtipuiden värikkäiden lehtien silmille räjäyttämä ilotulitus, oli sitten harmaa tai aurinkoinen päivä värähdyttää sydäntä.
Mikäs sen parempaa kun kävelylenkkiin metsässä voi yhdistää hyödyn ja kerätä talveksi talteen herkkuja tarjottavaksi?
Jostain syystä kynttilät eivät ole yhtään niin tunnelmallisia keväällä tai kesällä. Syksyn saavuttua elävä tuli kuuluu jokaiseen iltaan ja usein
Saa kaivaa huivilaatikosta esiin ihanat, pehmeät huivit ja kietoa ne kaulaansa aamukalsaa vastaan.
Mitä kovempi sade, sitä mukavampi on käpertyä sohvannurkkaan jonkun hyvän kirjan kanssa.
Pitkävartiset kumpparit jalkaan ja eikun roiskimaan, oikeasti aivan mahtavaa!
Syksyllä voi taas pistää kunnon tulet leivinuuniin ja tuupata savipadat muhimaan. Lätäköissä hyppimisen jälkeen pataruoka on
Syksyllä syntyneellä on syksyllä synttärit! Mie rrrrrrrrakastan synttäreitä! Häääppi böööthdei tuuu miiiiiiii 😀