Camilla Sten, Kadonnut kylä

On vuosi 1959 ja pienen ruotsalaisen kaivoskylän Silvertjärnin (asukasluku n. 900) torilta löytyy kuoliaaksi kivitetty nainen ja koulurakennuksessa itkee yksinäinen vauva.
Ketään muita ei etsinnöistä ja tutkimuksista huolimatta kylästä löydy.

Kylä saa kadota unohdukseen kunnes vuonna 2019 sinne saapuu kuvausryhmineen 19-vuotias Alice, jolle Silvertjärn on muodostunut tutuksi isoäidin tarinoista – Margaretha oli kotoisin kylästä, mutta onnekseen muutti Tukholmaan ennen kylän selittämätöntä tyhjenemistä. Alicen iso-isoäiti, Margharetan äiti Elsa, isä Staffan ja pikkusiskonsa Aina eivät olleet yhtä onnekkaita vaan päätyivät kadonneiden joukkoon. Margarethan tarinoiden myötä Aliceen iskostui kipinä selvittää mitä oikein tapahtui 60 vuotta sitten.

Nykypäivässä (Tarina etenee kahdessa aikatasossa ja tämä kahtiajakoisuus toimii hienosti antaen lukijalle kuin etulyöntiaseman tarinan päähenkilöihin nähden avatessaan vuoteen 1959 sijoittuvissa luvuissaan kylän tapahtumia ennen salaperäistä väen katoamista) kuusihenkinen kuvausryhmä saapuu hiljaiseen kylään tehdäkseen ”teaserin” mahdollista pitkää dokumenttifilmiä ja varsinkin sen rahoituksen hakemista varten.
Ryhmään kuuluvat Alice, hänen ystävänsä/asuintoverinsa Tone, jonka sidoksen kylään he aluksi salaavat, kuvaaja Emmy, Alicen opiskeluaikainen paras ystävä, jonka Alice kokee hylänneen itsensä aikoinaan, mutta jonka hän tarvitsee mukaan Emmyn ammattitaidon vuoksi, tekniikasta vastaava Robert (Emmyn ystävä) ja  Alicen ystävä Max, joka myös rahoittaa projektia.

Kuvausprojekti ei käynnisty aivan suunnitelmien mukaan, Tone putoaa heti alkuun lahoista portaista ja satuttaa nilkkansa pahoin, kuvaukset viivästyvät, ryhmäläiset kuulevat selittämättömiä ääniä ja luulevat näkevänsä jonkun/jotain…

Pakka alkaa hajota kiihtyvällä vauhdilla. Tone katoaa, kuvausryhmän varusteita kuljettanut pakettiauto räjähtää, yksi ryhmäläisistä kuolee…

Seis.

En kerro juonen käänteistä tämän enempää. Kadonnut kylä on ihastuttavan (kauhistuttavan?) hykerryttävä, perinteitä kunnioittava kauhujännäri, jonka tarina saa sinut jämähtämään sohvannurkkaan kunnes olet päässyt viimeiselle sivulle ja tiedät  mitä lopulta tapahtui vuonna 1959 ja 2019.

Kiitokset Bazar Kustannukselle tästä kirjasta!

Camilla Sten, Kadonnut kylä (Staden)
suomentajat: Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff
Bazar 2020

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Haipakkaa ja ”mie en osaa mittään”-päiviä

Kulunut viikko on ollut kamala. Olen tukkapystyssä ja silmät päässä seisoen vääntänyt duunia ja pimpotellut teams-puheluita työkavereille kun en vaan ole tajunnut sitä-tätä-tuota-YHTÄÄN MITÄÄN!

Tai ainakin siltä on tuntunut.

Toukokuun loppuhan on lievästi sanoen varsin kiireistä minun työpaikallani koska vaikka opiskelijoita valmistuukin pitkin vuotta, niin kyllähän se toukokuun viimeinen on se päivä, kun valmistujia on pilvin pimein.

Olen nyt saanut todeksi kokea sanonnan, että varo mitä toivot, toiveesi voi toteutua!

Kuukausi pari takaperin haikailin työkaverille, että ärsyttää ettei pääse kerralla tekemään esim. montaa valmistujaa, että saisi rutiinia hommaan, eikä jokainen uusi todistuksen laadinta olisi yhtä hankalaa…
Tadaa! Your wish has been granted!
Nythän niitä valmistujia sitten tipahti oikein roppakaupalla syliin – on sekä vanhalla opsilla kulkeneita että reformin mukaisia opiskelijoita, eli satavarmasti olen saanut olla sekaisin kuin happoa vetävä käkikello yrittäessäni pitää kaikkia lankoja käsissäni. Kun on tuntunut hetken, että nythän mie tämän tajusin, niin taatusti ei sitten Koskeen ole opinnot siirtyneet tai todistukselle ei tulostukkaan kaikki suoritukset tai opintosuoritusote näyttää muuten vain omituiselle.
KÄÄÄÄÄÄÄÄK.

Minulla on ihania työkavereita, jotka jaksavat uudestaan ja uudestaan (olen muuttunut Teletapiksi!) selvittää minulle miksi näin ja miksi ei noin ja tee tämä, korjaa tuo ja ja ja…iso kiitos heille kärsivällisyydestä ja sitä lisää kilotolkulla, koska maanantaille on vielä muutama todistus väännettävänä ja TIEDÄN joutuvani apua yhä pyytämään.

Olen tehnyt todistuksia unissanikin.

Yritän ajatella positiivisesti ja vakuuttaa itselleni että hyvä-hyvä-hyvä, näin opin nämä jutut ja seuraavat ovat aina pikkuisen helpompia.

ja päässä soi John Lennonin Imagine.

 

 

Hyvinvointi Oma elämä