Äiti kaatuili alkusyksystä useampaan otteeseen ja ensihoitokin vieraili Kurppalandiassa pari kertaa. Muutamaa kylkiluuta lukuunottamatta ei hän ”pahemmin” itseään telonut. Kipujahan nuo kaatumiset toki aiheuttivat ja kun ei hän itse muistanut kaatumisiaan, niin oli varsin alamaissa ja ihmeissään kun jokapaikkaan sattui. Kun sängystä yksin nouseminen ei onnistunut ja isästä ei hänen selkäkipujensa myötä apua ollut, tilasin yksityiseltä palveluntuottajalta aamuvisiitin pahimman kipuvaiheen ajaksi.
Kotiin aamuvarhaisella ilmestyvä ventovieras naisihminen aiheutti sitten omat shownsa, mutta onneksi ammattilainen hoiti homman kotiin ja aamutoimet hoituivat kuin hoituivatkin. Muutamassa viikossa kylkikipu asettuikin siihen malliin, että käynnit lopetettiin. Jatkuvan kotiavun tarve konkretisoitui tässä tilanteessa kuitenkin.

Ensihoito teki äidistä huoli-ilmoituksen toisen käyntinsä jälkeen ja hänelle sovittiinkin kotihoidon kartoitusjakso, vaikkei sitä hänen omasta mielestään tarvitsisi. Hän kyllä hoitaa kaiken ja ei halua kotiinsa vieraita ihmisiä. Aikamoista runonlaulantaa saatiin harrastaa, että suostumus kotiavulle hänen suustaan saatiin. Koska itsemääräysoikeus sellaisen vaatii, vaikka ihminen olisi aivan pihalla! Eihän äiti lupaustaan enää muistanut minuutin päästä, mutta viranomaiset sellaisen vaativat.

Suurin huoli on ollut äidin ravitsemuksen tilasta, tästä myös ensihoitajat olivat huolissaan. Äiti alkaa olla olemattoman hentoinen. Hän ei tunne nälkää ja koska hän ei ota isältä vastaan minkäänmoista kommenttia tai kehoitusta syömiseen tai juomiseen, niin on varmasti ollut päiviä, ettei evästä kovin runsaasti ole hän nauttinut.
Minä ja veljeni pyrimme käymään kotikotona  mahdollisimman useasti ja käydessämme tuuppaamme hänelle jotain käteen, että syoppäs tuosta ja juttelemme sitten puutaheinää siinä samalla varmistaen että hedelmä, rahka tai joku muu ravintoaine elimistöön päätyy. Kun kotihoitokartoitus saatiin sovittua, toiveemme ravinnon varmistamisesta oli johtotähtemme.

Kaksi viikkoa on kulunut ja hoitaja käynyt visiitillä päivittäin. On päiviä milloin tsekkaus hoituu vain pienellä alkukiukulla, mutta on myös ollut päiviä kun äiti ei ole huoneeseensa laskenut hoitajaa eikä suostunut suuhunsa mitään pistämään.
Kun teimme sopparia, pyysin kirjoittamaan äidin tietoihin, ettei hänelle lässytetä eikä leperrellä , sanotaan terve ja tuodaan lämmitetty ateria hänelle sanoen että popsipa siitä. Jos häneltä alkaa kysellä niin vastaushan on heti EI!
Kartoituksen viimeisinä päivinä paikalle ilmestyi juuri tälläinen lässyttävä hoitaja ja tilanne kärjistyi (veljeni läsnäollessa) siihen, että hoitaja ilmoitti, että kotihoito lopettaa käynnit kun on niin vaikeaa ja että jäljellä on kaksi vaihtoehtoa: äitini sijoittaminen palvelutaloon tai viikon-parin jakso geriatrisella, missä OPETELLAAN ETTÄ SYÖMINEN ON TÄRKEÄÄ.
Ai että opetellaan? Alzheimer-potilaan kanssa? TSIISUS!

Tästä hoitajasta teimme valituksen ja kotihoidon vastaava olikin varsin tyrmistynyt, koska eihän se ole kotihoitajan vallassa kertoa mitä tehdään ja minne ikäihminen kuuluu. Hän myös huomioi kirjauksista, että kaikki muut kävijät olivat aivan eri mieltä äidin persoonasta ja käynneistä. Mutta joskus ei vain kemiat kohtaa, eihän sille mitään voi – silti tämän naisoletetun käytös ja kommentit aiheuttivat pahaa mieltä koko perheelle.

Kartoitusjakso päättyi perjantaina ja sovimme jatkosta niin, että hoitaja käy Kurppalandiassa vartin lounasaikaan ja puoli tuntia illemmalla. Katsotaan kuinka homma lähtee toimimaan!

Isän liikkuminen on huonontunut loppukesän ja syksyn aikana roimasti, selkä on niin kipeä, ettei hänen päähänsä paljon muita asioita mahdukkaan. Kipulaastari ja kolme kertaa päivässä syötävä parasetamoli eivät tarpeeksi helpota ja jatkuva kipu tekee kaikesta vaikeaa ja mieliala hänelläkin laskee tai pinna kiristyy, päivästä riippuen. Selkeästi myös hänellä asioiden mieleenpainaminen ja muistaminen on heikentynyt. Isän osalta teimmekin sitten veljeni kanssa huoli-ilmoituksen, toiveessa saattaa hänetkin kotihoidon piiriin.
Tokihan me autamme parhaamme mukaan, mutta koska tilanne nyt vain on jo edennyt siihen, että vanhemmat päivittäin apua ja huolenpitoa tarvitsevat, emme yksinkertaisesti sitä määrää kykene heille tarjoamaan omien töiden ja elämän vuoksi. Emme myöskään halua täysin muuttua vanhempiemme hoitajiksi vaan pysyä ensisijaisesti heidän lapsinaan.

Isä pääsee kotihoidon piiriin samalla kaksi kertaa päivässä käyntimäärällä, kunhan ”paikka” vapautuu. Kuten jokapaikassa, on avun tarvitsijoita enemmän kuin sitä tarjoavia 🙁
Isälle kirjattiin myös apu pukeutumisessa yms, mitä äiti ei tarvitse. Isällä kuuden vuoden takainen aivoverenvuoto jätti jälkeensä mm.  laajan näkökenttäpuutteen ja ongelmia hahmottaa asioita. Niinpä vaatteiden pukeminen on hankalaa, kun hän ei erota miten päin mikäkin vaate pitäisi pukea ja varsinkin lahkeet ja hihat tuottavat suuria vaikeuksia. Ei hän munasillaan kotona teputtele, mutta varsin mielenkiintoisia asuvalintoja ja pukeutumismalleja hänen kanssaan saa nähdä 🙂

Summasummarum: kun nyt kotikotona käy satavarmasti apuihminen kaksi kertaa päivässä edes kääntymässä, on minulla ja veljelläni edes hiukkasen turvallisempi mieli. Vanhemilla oli pelko siitä, että jos he huolivat kotihoitoa, niin me unohdamme  ja jätämme heidät yksin. Aika karsea tunne ja ajatus tämä heille varmaankin ollut, joten onneksi saimme sen (melkoisen kaivelun jälkeen) heiltä esiinkaivettua ja vakuutettua ettei siitä todellakaan ole kysymys. Tulemme heidän loppuelämänsä ajan kuulumaan heidän elämäänsä, käymään ja osallistumaan kaikessa mahdollisessa.

On tämä surua täynnä tämä polku mitä vanhempien kanssa nyt kuljetaan.
Suru on rakkauden hinta.