Syyskuun viimeinen päivä
kesä ei ole tuntunut loppuvan millään, mutta viime yönä lämpömittari kävi jo niin alhaalla, että aamuyöllä auton ikkunat olivat kuurassa. Jokohan syksy nyt saapuisi?
Minä rakastan syksyä. Edes keväällä ei ilma tuoksu yhtä ihanalle, eikä valo ole yhtä upeaa. Vaahteroiden punaiset ja koivujen keltaiset lehdet saavat silmien värireseptorit suorastaan räjähtelemään riemusta. Ihanaa!
Ihanaa on myös se, että toivon mukaan saan luvan luopua kyynärsauvoistani jo viikon päästä. Eli se huhtikuinen lonkankipeytyminen paljastui aina vain jatkuttuaan elokuussa magneettikuvassa reisiluun rasitusmurtumaksi ja päädyin lenkkaamaan kahden kyynärsauvan kanssa kulkemiseni. Että ei marja- eikä sienimetsää minulle tänä vuonna laisinkaan. Hyvällä onnella ehdin kuitenkin suppilovahveroita metsästämään – jos kontrollikuva näyttää vaivan parantuneen.
Tämä kesä ja syksy ovat olleet varsin vaativia kaikinpuolin. Äidin alzheimer kadottaa aina vain enemmän rakkaasta ihmisestä ja isänkin jaksaminen ja muistaminen on heikentynyt paljon. Huoli-ilmoituksia on tehty itse, sekä myös ensihoidon toimesta ja äidin osalta kotihoidon tarvetta kartoitetaankin jo. Isän osalta asia on vireillä ja tämän viikon aikana toivon mukaan aletaan tehdä vaadittua kartoitusta.
Töissä alkoivat YT-neuvottelut, jotka koskevat koko henkilökuntaa. Henkilökuntaa karsitaan neljänkymmenen henkilötyövuoden verran ja koska opiskelun aloituspaikkoja karsitaan viitisen sataa heti ensi vuonna, osuu pyövelin kirves aivan varmasti myös opintotoimistoon. Veikkaisin olevani kärkisijoilla poislähtijäksi, koska teen jo nyt osa-aikaisesti työtä ja minun opiskelijani on helppo jakaa jälkeenjääville, koska heitä ei lukumääräisesti ole kauheasti.
Sinällään, jos tämä mahdollinen irtisanominen olisi tapahtunut alkuvuoden aikaan, ei se olisi paljon hetkauttanut omaa taloutta ja elämää, mutta syyskuun alusta voimaantulleet muutokset ansiosidonnaisen päivärahan määrässä ja kestossa ovat kyllä huomattavasti pärjäämistä heikentäviä. Ja vaikka tiedänkin olevani osaava ja kykenevä varsin monenlaiseen toimeen, ei yksi työtön kuuskymppinen opistotasoinen hakija tuolla nuorten akateemisten työttömien joukossa ihan ensimmäisenä valituksi tule.
Onneksi on velaton koti, peloton mieli ja mielikuvitusta pienen kylän verran. Jos työttömäksi joutuu, niin tekeminen ei kyllä kesken lopu 😀
Kunhan vain saisin vihreän valon liikkumiselle, niin elämä hymyilee. Ajatelkaas, en ole PUOLEEN VUOTEEN päässyt lenkille!