Sivustakatsojan kesä

Huhtikuinen edelleen selvityksen alaisena oleva lonkkaongelma heitti talvella tehdyt kevät- ja kesäsuunnitelmat romukoppaan, koska kivun takia en pystynyt kumartumaan, kyykistymään tai pahemmin kirmailemaankaan saatikka kävelemään.
Kesäkuussa tehty ihomuutoksen poisto ja osoittautuminen tyvisolusyöväksi rajoitti ensin parin viikon ajan uimista ja  loppuelämällisesti auringonottoa.
Siihen päälle vanhempien vaihteleviin ongelmiin ja haasteisiin vastaaminen, niin a vot, johan oli lysti kesä.
Piha ja puutarha ovat mallia villi ja vapaa, mutta loppujen lopuksi vihreä on vihreää ja  useissa rikkaruohoissa on  varsin kauniita kukkasiakin.

Kesä 2024 on ollut todellakin sivustakatsojan kesä, jonka olen viettänyt lähinnä varjossa istuen ja kirjoja lukien. Lomareissuja emme tehneet, koska kävelemättömyys olisi niistä tehnyt pelkkää autossaistumista. On se kumma – fyssarin antamia makuulla tehtäviä jumppaohjeita olen pystynyt tekemään koko ajan, mutta kun jalalle on painoa laittanut on tilanne aivan toinen. Jos ei koipi petä alta, niin kipu ainakin herättää.
Heinäkuisen lomani aikana taisin päästä henkilökohtaiseen ennätykseeni aikuisiällä, luin 26 kirjaa 30 päivän loman aikana. Suurin osa toki kevyttä yläpilveä, mutta pakoa todellisuudesta yhtä kaikki. Eli jos en fyysisesti reissuun päässyt, niin kirjojen kautta taisin tehdä maailmanympärimatkan kuitenkin!

Pysähtyminen ei ole ikinä ollut minun juttuni ja siksipä kevät ja kesä ovat olleet aika vaikeaa aikaa minulle. Kun haluaisi tehdä ja touhuta, kiertää ja katsoa, mutta on pakotettu olemaan enimmäkseen paikoillaan, korvien välissä kihisee. Onneksi on Olotila, kesämökillä on ollut jotenkin helpompi asettua aloilleen kuin kotona, missä päässä surraa tauotta tekemistä odottavat asiat ja uudet ideat. Kesämökillä voi jämähtää tuijottamaan järvenselkää tai takkatulta ja antaa kierrosten laskea. Toki sielläkin on omasta mielestä ”pakollisia asioita”, mutta  järvenselkä ja aaltojen rytmi saa helpommin unohtamaan kiirekiireehoppuhoppu-kierrokset kropasta.

Mietin silti, kuinkahan olisin jaksanut tätä ilman mielialalääkkeitä. Kemisteille taas kiitos, kun ovat ihmisen elämistä helpottavia yhdisteitä kehittäneet.

Ja vaikka luonto kääntyy syksyyn päin ja illat pimenevät, niin jaksan uskoa, että VALOA PÄIN ja parempaa kohti mennään.

 

 

Hyvinvointi Oma elämä Ajattelin tänään

Kun roolit vaihtuvat

Ajelen vanhempien luo tarkoituksena vaihtaa isän kipulaastarit, mutta niitä ei löydy mistään. Tai ei ainakaan lääkekaapista, mihin ne olen viime viikolla jättänyt. Kumpikaan ei ole laastareita ottanut saan kuulla ja äänenpainot ovat sekä isällä että äidillä suorastaan närkästyneitä.
Heidän huushollissaan kukaan ei tee ikinä mitään, mutta esineitä ja asioita vaan ihmeellisesti katoaa.Liekö Poltergeist kyseessä.
Niinpä totean vain, että pitää käydä apteekista uudet, mutta joudun soittamaan terveyskeskukseen aamulla, vanhojen reseptien  ollessa oma Kannasta tarkastaessani tyhjät.

Äiti tulee siihen sitten esittelemään käsivarttaan ja kauhistelee minulle, kuinka siitä on koko päivän valunut verta ja vuoto ei yhtään osoita hyytymisen merkkejä. Laastari kädessä on lähes läpimärkä. Kysyn mikä kädessä on ja isä mainitsee kissan puraisseen (taas kerran) äidin kättä.
Eli päivystysreissu ja antibioottikuurin hakeminen jälleen kerran edessä.
Sanon äidille, että vaihdetaanpa uusi laastari ja lähdetään sitten lekurille. Kun katson laastaria tarkemmin, huomaan siinä tekstin
Buprenorphine 10.
Että silleen. Selvisi minne poltergeist oli isän kipulaastarit viskannut. Koska kumpikin edelleen kiistattomasta näytöstä huolimatta väittää ettei ole kipulaastareihin koskenutkaan, niin sehän on ainoa selitys.
Vaihdan haavan päälle tavallisen laastarin.

Päivystyksessä jonotamme muutaman tunnin, ajankuluksi näytän äidille kuvia puhelimestani ja selaamme läpi syntymäpäiviä, valmistujaisjuhlia ja mitä kaikkea nyt puhelimestani löytyykään. Tasaisin väliajoin vastaan äidin ihmettelevään kysymykseen, että olemme päivystyksessä ja tarvitsemme antibioottikuurireseptin, koska Ilmari on purrut häntä pahasti.
Äiti väittää kivenkovaan, ettei tällaista ole  tapahtunut, mutta kun kysyn mistä puremajälki sitten on käteen tullut, ei hänellä ole aavistustakaan.
Lääkäri kirjoittaa reseptin ja menemme sairaanhoitajan luo, joka puhdistaa ja sitoo haavan uudestaan. Apteekista noudamme antibiootit kotimatkalla ja yritän miettiä, kuinka tämä kolmesti päivässä otettava lääkitys saataisiin hoidetuksi.
*huoh*

Kotona äiti ottaa ensimmäisen antibiootin ja kirjoitan folioliuskoihin päivän sekä kellonajan ja post-it -lappuihin näkyville paikoille kirjaan lääkkeiden ottoajat ja sanon vielä soittavani ja muistuttavani asiasta joka kerta. Sekä isän että äidin vakuutellessa että homma hoituu, poistun viimein omaan kotiini. Kotimatkalla soitan veljelleni, pyytäen että hän hoitaisi aamumuistutuksen, koska hänellä aamuvuoro on töissä. Hän kuittaa käyvänsä ennen töiden alkamista hoitamassa asian paikan päällä.

Veli kuittaa aamulääkityksen menneen hyvin. Iltapäivällä soitan päivälääkkeestä kolmelta enkä oikeastaan edes ylläty siitä ettei lääkefoliot ole siellä missä niiden piti olla. Reilun puolen tunnin puhelinsekoilun jälkeen sanon tulevani käymään ja ajan vanhempien luo. Etsittyäni lääkkeitä puolisen tuntia löydän ne ja päivälääke saadaan äidin vatsaan.
Taas saan käsi raamatun päällä vakuutuksen, että lääkkeet pysyvät siinä paikassa mihin ne laitetaan ja lupaan illalla soittaa kun on aika tabletti ottaa.

Ei onnistu.
Ajan vanhempien luo, etsin piilotetut lääkkeet ja äiti ottaa iltalääkkeensä.

Teippaan mukanani tuomani dosetin keittiönpöytään, mihin laitan lääkkeet. Äidillä on ollut dosetti käytössä kymmeniä vuosia ja hän tunnistaa boxin ja tietää mihin sitä käytetään. Joskohan homma toimisi?

Ei toimi.
Kun aamulla soitan, on käsite dosetti haihtunut äidin päästä eikä isäkään tiedä missä se on. Kiihkeän sanaharkan saavat aikaan puhelimessa  ratokseni ja koska minun puheeseeni ei kukaan reagoi, suljen puhelimen.
Ajan vanhempien luo, etsin piilotetun dosetin ja annan aamulääkeen.

Kuvio toistuu eri muodoissaan joka ainoan lääkkeen ottoaikaan. Isä ymmärtää vähän enemmän, mutta se ymmärrys peittyy äidin syyttelyyn ja sähinään, eikä kumpikaan kuuntele puhelimessa ohjeita vaan puhuu vain omaa mielipidettään siitä kuinka sitä ja tätä ja tuota on toinen tehnyt ja siksi ei lääkettä nyt saa otettua. Ja mitä lääkettä? Ei minulla ole mitään lääkettä!

Neljännen päivän aamuna huomaan itkuhuutavani puhelimeen, että nyt saatana suu kiinni molemmat ja olkaa kilttejä ja tehkää juuri niin kuin minä pyydän, että homma onnistuisi. Ihme kyllä lääke löytää lopulta oikealle potilaalle ja lopetamme puhelun.

Hetken päästä soitan takaisin ja pyydän molemmilta anteeksi hermostumistani.
***************
Äidin Alz on pahentunut viimeisen kuukauden aikana tosi paljon ja vaikka isällä ei muistisairautta olekaan, niin 6 vuoden takainen aivoverenvuoto ja 85 vuoden ikä alkavat enenevässä määrin näkyä myös hänen toimintakyvyssään.

En tiedä kuinka puhua tai selittää asioita niin että he ymmärtäisivät mistä milloinkin on kyse. Puhun ja selitän kuin pikkulapselle, kirjoitan lappuja, muistutan, muistutan ja aloitan taas alusta, koska kuuntelija on joko tippunut kyydistä tai alkaa puhua jostain ihan muusta. Koti ja vanhemmat ovat siistejä ja perusoleminen onnistuu,ateriapalvelu varmistaa edes yhden lämpimään ruoan päivässä, mutta jotenkin vain tuntuu, etteivät langat ole enää kummallakaan käsissä.

Vaikka tahtoa ja sydäntä olisikin tehdä kaikkensa heidän eteensä, niin täyspäiväinen ”vahdinta” vie voimat ja jaksamista itseltäkin. Ja siitä kärsii sitten niin oma pää ja perhe kuin  vanhemmatkin.
Taitaa olla aika ottaa härkää sarvista ja äidin vastustamisesta huolimatta selvittää kotihoidon vaihtoehtoja. Vaikka haluankin auttaa kaikessa mitä voin ja tiedän myös veljeni tekevän parhaansa, emme ole ammattilaisia, emmekä omaishoitajia ja haluaisimme säilyä kuitenkin suuremmalla prosenttiosuudella tyttärenä ja poikana kuin hoitohenkilökuntana.

Kaikkea ei vain voi ratkaista ja tehdä itse.

 

 

 

Perhe Oma elämä Mieli Terveys