Peikkona nurkissa lymynnyt visiitti Kuopion neurokirurgiselle poliklinikalle koitti maanantaina.

Potilaana en ollut minä, eikä aivoverenvuodosta toipuva isäni vaan äitini, jolta löytyi pikkuaivoista kasvain heinäkuisen kompastumisen jälkeen otetuissa pääkuvissa. Päivystysvisiitiltä hän sai lähetteen magneettikuvaan oman alueen sairaalan ja sen jälkeen tulikin kutsu Kuopioon, missä  Suuri ja Mahtava Neurokirurgi pitää hoviaan.

Tietystihän tuosta Kuopioon lähettämisestä tuli nousi mieleen ajatus, että magneettikuvassa on löytynyt jotain pahaa ja mustaa ja ikävää, että äiti joutuu aivoleikkaukseen, että kasvain on villiintynyt ja että…no tiedättehän, kaikkea ahdistavaa, surullista ja pelottavaa.
Asiasta ei kuitenkaan puhuttu eikä sitä pohdittu missään yhteydessä, äiti oli kuin ei mitään olisikaan ja tuuppasi Kuopiosta tulleen ajanvarausvahvistuksen hyllyn päälle piiloon eikä asiasta oikein halunnut jutella.
Mutta kyllähän se mielessä pyöri ja joskus ainakin minua aamuyön tunteina hereillä piti.
Pelotti ajatella, kuinka vanhemmat oikein  pärjäisivät, jos äidillekin jotain rajoitteita tulisi kasvaimen tai leikkauksen myötä. Pelotti ajatella, että entä jos hän kuolee? Kaikkihan me kuolemme joskus ja äitinikin on pian 80v, mutta silti – ajatus rakkaan menettämisestä on aina yhtä repivä, oli rakas ihminen minkä ikäinen hyvänsä.

Mutta lopulta oli sairaalapäivä edessä.
Minä olin säätänyt työvuoroja niin, että pääsin lähtemään kuskiksi ja ”henkiseksi tueksi” (= varmistamaan ettei äiti jätä kertomatta meille mitään mitä lääkäri sanoo…) ja ajoimme Kuopioon varhain aamulla. Matka oli omituista kyllä oikein mukava ja ihailimme kaunista säätä sekä maisemia samalla jutellen mistä sattuu. Myös tulevasta lääkärin vastaanotosta, mutta välttelimme ääneen sanomattomalla sopimuksella mitään hyvin syvällistä pohdintaa asian tiimoilta.

Perille päästyämme emme joutuneet odottelemaan kovinkaan pitkään ennen neurokirurgin vastaanotolle pääsyä ja mies olikin todella sympaattinen, empaattinen ja kaikkea muuta yhtä miellyttävää mitä lääkärin tulisikin olla, mutta he ikävän harvoin ovat!
Hän kyseli äidin voinnit, teetti pari perustestiä (seiso silmät kiinni kädet edessä, kosketa nenää, irvistä, työnnä kieli ulos suusta jne jne) ja napautti sitten näytölle äidin aivojen magneettikuvat.

-Näissä ei ole mitään muutosta noihin neljä vuotta sitten otettuihin kuviin
-erittäin hyvänlaatuinen kasvain, ei aggressiivista laatua, pieni palleroinen vain
-ei todellakaan tarvitse leikata
-ei tarvita säännöllistä kontrollointia magneettikuvalla, jos olisi ärtsyä sorttia olisi kasvua tapahtunut jo

Lääkäri esitteli tarkkaan kasvaimen sijainnin ja näytti sen useammastakin kulmasta kuvissa (aika mielenkiintoisia kuvia, kun ei enää tarvinnut pelätä niiden olevan mörköjä ja tulevia itkuja täynnä).
Kasvain sijaitsee vasemman korvan takana,  pikkuaivojen kohdassa, joka vaikuttaa tasapainoon ja liikkumiseen ja mies totesikin, että mikäli äkillisesti liikuntakyky alkaa heikentyä, niin sitten pitäisi ottaa yhteyttä hoitavaan lääkäriin ja palata asiaan.

Mutta näillä näkymin ei ole mitään vaaraa tai aihetta huoleen. Että eikun vaan reippaita syyspäiviä ja mukavaa talven odotusta.

Me naiset lähdettiinkin siitä sitten rinta rottingilla Ikeaan shoppailemaan <3