Aallonpohjalla
Kulunut viikko on ollut vaikea.
Vaikka viikkoon on kuulunut ilonhetkiäkin, olen tällä hetkellä kovin väsynyt, surullinen, ahdistunut ja kaikki muut negatiiviset adjektiivit joita vain voi keksiä jonon perään boldatuin kirjaimin.
En osaa ajatella johtuuko fyysinen huono oloni henkisestä väsymisestä vai onko kyseeessä ”oikea” ongelma. Enkä oikeastaan jaksa edes välittää, tässä konkurssissa ei tunnu enää mikään miltään.
Olen tällä viikolla päätynyt huutamaan naama punaisena (taas) äidilleni, kun hän on jääräpäisesti (sieltähän se on itsellekin perittyä) kieltäytynyt ottamasta yhteyttä edes terveyskeskukseen oman olotilansa takia. Kun yritin nätisti selittää, kuinka tärkeää hänenkin olisi nyt syödä ja juoda ja pitää itsestää huolta, niin vastaukseksi saan vain itkuvirren toisensa jälkeen. ”jos tämä on niiiiiiin vaikeaa sinulle, niin jätä vain minut rauhaan ja unohda..”
Olen myös saanut tyttäreni itkemään muutamaksi tunniksi putkeen, kun hän kertoi minulle terapeutin ehdottaneen hänelle joko sairauslomalle jättäytymistä tulevaksi opiskeluvuodeksi tai sitten hoitojaksoa osastolla ja minä pystyin vain toteamaan, että päätös on hänen ja kysymään, että miten hän selviää taloudellisesti tilanteesta jos ei saa opintotukea. Että sellainen äiti minä olen.
Ai mikä parisuhde? Hmm…joku mies tässä talossa kai asustaa, kun öisin en yksin parisängyssä pyöri.
Entä ne ilonhetket?
Isä pääsi torstaina ensimmäiselle iltalomalleen kotiin. Veljeni kävi hakemassa hänet ja oli äidin seurana kunnes minä tulin töistä ja ”vaihdoimme vahtivuoroa”. Vierailu meni mukavasti, mutta isän oli kovin vaikeaa palata kuntoutusosastolle takaisin ja eilisen päivän hän sitten soitteli ja tekstaili haluavansa heti uudelleen kotiin.
Vierailut eivät kuitenkaan onnistu ilman, että äidillä on joku (eli siis minä tai veljeni) tukijoukkona mukana kotona, joten järjestelyjä tarvitaan koska meillä on kuitenkin myös omat asiamme hoidettavina.
Isä on toipunut hienosti fyysisesti, liikkuminen rollaattorilla ja jopa ilman sitäkin onnistuu, vaikka vasemman puolen neglect aiheuttaakin hankaluuksia. Vasemman silmän näkökentässä on myös puutteita. Neuropsykologisia (?) jälkimaininkeja ovat tällä hetkellä selvimmin kärsimättömyys ja lähimuistin pätkiminen, mutta jos hänet tapaisi ensimmäistä kertaa vaikka jossain kahvilassa istuskelemassa ja juttelisi hänen kanssaan, ei edes tajuaisi että hän ei ”ihan kunnossa” ole.
Veljelleni oli neuron lääkäri todennut, että on vaikea tajuta missä vaiheessa isä puhuu höpöjä ja missä vaiheessa on kaikesta kartalla, kun sen jutut on molemmissa tilanteissa niin älykkäitä ja selväjärkisen kuuloisia. Välillä hän kuitenkin ns. tipahtaa kartalta ja puhuu aivan omia tarinoitaan.
Ilonhetkiä ovat myös päivät töissä. Kahdeksan ihanaa, pitkää tuntia kun ei ehdi miettiä omaa ja läheisten elämää, vaan saa keskittyä asiakkaisiin ja heidän tarpeisiinsa.
Päivä kerrallaan, sitä minä hoen itselleni.
PS: torstaina kävin myös lunastamassa rokkiviikolla voittamani Tandoorikanahampurilaisaterian ja olihan sekin hyvä hetki.
Minähän tunnetusti nautin siitä, että voin askeltaa kirjan päähenkilöiden mukana tutuissa maisemissa, joten Tukholman saaristoon ja Tukholmaan sijoittuvat tarinat saivat ihan oman sivujuonensa, kun muistojen tulva Tukholman vuosista vyöryi mieleen. Saaristolautat ja ihanat talot saaristossa, omanlaisensa ihmiset ja se luonto…mmmm….
Näin putkeen luettuna näistä kirjoista tuli mieleen Leena Lehtolaisen Maria Kallio-sarja: lähinnä siksi, että vaikka laji onkin dekkari ja murha/murhia sekä väkivaltaa ja vääryyksiä tapahtuu, niin niiden selvittelyn ohessa avautuu myös päähenkilöiden ja saarelaisten elämä ja ajatukset. 
Sujuvan tarinankerronan ja mukavien päähenkilöiden ansiosta kohdalle sattuvat epäuskottavat osiot tai tapahtumaketjut ohittuvat ongelmitta, enkä jäänyt tuijottamaan sivua miettien, että no olipas epäloogista tai että no ei näin ikinä voisi jne
Tukholman saaristo tuntuu todellakin olevan kovin vaarallinen paikka idyllisyydestään huolimatt – Sandhamnissa kuolee ihmisiä niin myrkyllä, hukuttamalla kuin muunkin väkivallan uhrina ja tekojen seurauksena syntyneitä ruumiita mm. paloitellaan, poltetaan ja upotetaan mereen.
Kirjoissa ei kuitenkaan mässäillä sen enempää väkivallalla kuin verellä ja lihankappaleilla. Useissa kirjoista kerronta on kaksitasoista ja nykypäivän tilannetta taustoittaa aikahyppy menneisyyteen, jossa nykypäivän tilannetta ja siihen päätymistä avataan takautumilla.
Nautin kirjoista todella paljon. Osan kuuntelin ja osan luin tekstinä – kummin vain, niin lukukokemus oli jouheva ja viihdyttävä. Näiden kirjojen pohjalta on tehty tv-sarjakin, mutta en ole sitä vielä katsonut. Haluan katsoa sarjan alusta asti ja nyt telkkarissa pyörivät ovat jo kuudetta (?) kautta.