Keskivaikea masennus, what a fuck??

En nyt osaa ihan ajatella tätä kriisinä, mitä mietin edellisessä postauksessani mutta onhan tämä yllätys.

Kävin työterveyslekurilla ja TAAS itketti (on se kumma!!) ihan huolella. Lääkäri täytätti pari lomaketta ja kun aloin mietiskellä siinä täyttäessä, niin hän sanoi minulle, että älä järkeile, vaan täytä sen mukaan miltä nyt tuntuu. Terävänäköinen täti oli hän, koska todellakin aloin siinä pohtia, että mihinkäs kohtaa rastia tuuppaan, että ”oikea” vastaus tulisi…

No, koska lääkäri oli huomannut pähkäilyni, niin tein työtä käskettyä ja rastin kohdat just niinkuin tällä hetkellä tuntui. Ja pisteitä ropisi 27.

0–12 normaali
13–18 lievä masennus
19–29 kohtalainen tai keskivaikea masennus
≥ 30 vaikea masennus

Keskivaikea masennus pätkähti diagnoosiksi, lääkäri kirjoitti reseptin mielialalääkkeeseen, pisti putkeen lähetteen psykologille ja  kirjoitti sairauslomaa ensiviikon loppuun.

Käytyäni määrätyt pillerit istahdin kahvilaan sulattelemaan saamaani diagnoosia. Tavoilleni uskollisena, hölösuu kun olen, niin oitis asian postasin niin Instaan kuin Faceenkin – en halua enkä jaksa salailla tai keksiä jotain kiertoilmaisua tilanteelleni:  masentunut olen ja mielialalääkeitä alan popsia, olkoon se ystävä- ja tuttavapiirille heti alkuun selvää.

Muistan lukeneeni monessa yhteydessä vuosien mittaan kommentin, että masennus ei aina näy päälle.
Ei se taida todellakaan näkyä päälle, kun en itsekään asiaa omalla kohdallani peilistä nähnyt. Päivissä ja viikoissa on ollut hyviä hetkiä ja nauru on raikanut usein, olen käynyt siellä ja täällä ja tuolla ja tehnyt ja kokeillut kivoja sekä uusia asioita jne jne.
Toki tiedostin/tiedostan olevani kärttyinen ja kiihtyväni nollasta sataan alle aikayksikön (toisaalta en ikinä mikään lehmänhermoinen ja tasainen tyyppi ole ollutkaan) ja herkistyväni  kyyneliin jopa lällyistä elokuvista ja kirjoista, mutta jotenkin ajattelin kaiken johtuvan vain väsymyksestä.
Että kunhan nukun kunnolla muutaman ajan, niin elämä taas hymyilee.

Mutta tunnustan, minäkin voin olla väärässä.

Iloitsen siitä, että kukaan ei ensikommenttinaan ole alkanut esitellä ihmeitätekeviä luonnonmukaisia helpotuskeinoja lääkityksen tilalle tai kehoittanut vaan reippaasti lenkille lähtemään (koska ulkoilu on parasta lääkettä!).
Ulkoilu todellakin on piristys ja henkireikä moneen tilanteeseen ja ulkoilen sään mukaan normaalistikin säännöllisesti ja  varmaan nyt sairausloman aikana enemmän kuin työarjen aikana, silti vähän epäilen etteivät kengänpohjani kestäisi sitä ulkoilun määrää, minkä pääni piuhojen suoristamiseen juuri nyt vaaditaan.
Luontaistuotteista, yrteistä ja tipoista monet saavat apuja mitä erilaisempiin vaivoihin, mutta joskus aikoinaan erinäisillä vaihtoehtoterveysvalmisteilla melkein maksani posauttaneena olen hieman skeptinen niiden voimaan varsinkin ilman vahvaa uskopohjaa.
Niinpä aion ihan apteekin pilleripurkin napsauttaa auki ja antaa kemialle mahdollisuuden.

Otan ensimmäisen pillerin tänään.
Yleisimpiä sivuvaikutuksia tässä lääkkeessä ovat päänsärky ja pahoinvointi, mutta niiden pitäisi mennä alkuviikkojen jälkeen ohitse. Lääkärin mukaan menee ainakin pari viikkoa siihen, että pillerit alkavat varsinaisesti vaikuttaa, mutta mikäpäs kiire sitä valmiissa maailmassa. Toivon vain, että jonkinmoinen teho ehtisi potkaista päälle ennenkuin kustannuspaikalle pitää palata.

Saas nähdä kuinka eukon käy.

PS: ja EN ole muuten googlettanut  lääkettäni!

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Terveys

Jos ei ikäkriisiä niin jotain kriisiä kuitenkin

Kävin eilen työterveyshoitajalla. Univaikeuksista piti puhuman, mutta kun hoitaja kysyi että kuinkas voit niin minäpä sitten pillahdin itkuun.
Ja 20 minuutin aika venähti tuntiin, jonka aikana sitten itkunikotusten keskellä saatiin jotain puhuttuakin.

Sairauslomaa keskiviikkoon, milloin lääkärin vastaanotto, samoin tein kirjoitti lähetteen työpsykologille ja ohjeisti nollaamaan päätä nyt huolella ulkoilemalla, leffoilla, kirjoilla ja vaikka päikkäreillä jos sellaiset onnistuu.

Pari läheisintä kollegaa on maininnut muutamaan otteeseen muuttuneesta persoonastani, mutta vaikka olen tiedostanut välillä aika korkeallakin käyvän vitutuskäyräni, olen vain mielessäni lauleskellut ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki yhdessä kulkien…
Ehkä tämä ei nyt ihan lauleskelemalla laukeakaan.

Toki elo on hiukka haastavaa vähän joka saralla ollut muutaman ajan, kun ikääntyvien vanhempien asioihin ja elämään osallistuminen ja auttaminen on lisääntynyt ja duunipuolella tuntunut välillä varsin mielivaltaisia käänteitä eteen tullut. Eriarvoisuuden kokemus itsellä kaihertanut aika terävillä kynsillä mielialaa vaikka työtaakka sinällään ei hartioita ravista.

Uniin ja nukkumiseen on vaikuttanut työ kaikista eniten. Maanantain vastaisen yön olen valvonut jo pitkän aikaa kun jonkinlainen vastentahtoisuus ja pahamieli valtaa koko kropan miettiessä aamuista töihin lähtöä. Viikon mittaan fiilikseen turtuu ja nukuttuakin saa jonkin verran pätkissä.

Levon puutteen huomaan kuitenkin siinä, että jopa yksikertaisimmat ja rutiininomaisimmat työt vaativat keskittymistä todella paljon ja joudun tarkistamaan omia töitäni varmistaakseni, ettei virheitä ole tullut. Ja silti niitä tulee.

Että jotain apua tähän tilanteeseen on saatava, on se sitten unilääkkeet tai keskustelu lähiesihenkilön kanssa tai työnohjaus tai joku muu.

Vanhempien ikääntymiseen ja äidin alzheimeriin en voi vaikuttaa, mutta työpohjaisen stressin, uupumuksen ja ahdistuksen keventämiseen toivottavasti löytyy keinoja kun asian ammatilaiset mukaan saadaan.

Katotaas kuinka kurpan käy.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Työ