Heinäkuu.

Kesä kukkeimmillaan, mutta jotenkin tuntuu että en ehdi/muista/pysty nauttimaan siitä. Tasan kerran kesäkuun kuudennen jälkeen olen juonut kahvit takakuistilla ja nauttinut pihan vihreydestä, linnunlaulusta ja oravien touhuiluista pihamaalla. Olen niin väsynyt tultuani töistä/sairaalavisiitiltä, että makaan sohvalla ja turrutan päätäni dekkariputkella.
Jos en aktiivisesti vie ajatuksiani muualle, mietin vain isän ja äidin tilannetta ja kuinka ja milloin mitäkin asioita pitää hoitaa.

Isän kuntoutus on edennyt todella hyvin ja vaikka hän väsyneenä alkaakin kadottaa aikaa ja paikkaa, on hän suurimman osan ajasta tosi skarppina ja treenaa uutterasti motoriikkaa, muistia ja mitä kaikkea muuta hänellä onkaan ohjelmassa. Rollaattori on kovassa käytössä kun hän teputtaa ees-taas sairaalan käytävää. Useimmiten hänen luonaan vierailtua on mieli iloinen ja toivoa täynnä. Hetkittäiset masennuksen tai toivottomuuden puuskat ovat ymmärrettäviä ja nopeasti sieltä hän on sitten noussutkin.

Äidin kanssa onkin sitten vähän eri asia. ”Vakiovirtenä” jatkuvat edelleen typerryttävät ”en jaksa, en kestä, mulla on niin vaikeaa”, mutta onneksi hänelläkin on jo parempiakin päiviä ollut.
Viime viikolla hän otti ja kompastui kissan naruihin ja sen tuloksena toinen puoli kasvoista on kuin jyrän alle jäänyt. En muista ikinä nähneeni niin sinisenmustia mustelmia kenelläkään! Onneksi mitään ei mennyt rikki sen isommin, kävimme päivystyksessä kaiken varalta ja siellä otettiin pään & kasvojen viipalekuvat varmuuden maksimoimiseksi.
Koska huoliemme summa ei näköjään ole vielä täysi, niin viipalekuvauksessa sitten paljastui, että hänellä on pikkuaivoissa kasvain.

En tiedä enää nauranko vai itkenkö.

Iloisesti hymyilevä lääkäri totesi, että jos pitää aivokasvain saada, niin tämä menangiooma on paras mahdollinen tapaus.
Luokitellaan siis hyvänlaatuiseksi ja usein sitä ei edes aleta leikkaamaankaan, mutta neurolle odotellaan äidille nyt aikaa…

Viikon ilonhetki:
Eilen kokoonnuimme koko ”suku” isän huoneeseen Siilaisella – hän täytti 79 vuotta ja veimme mukanamme mansikkakermakakun ja kahmaloittain rakkautta, halauksia ja höpinää. Jopa äiti uskaltautui murjotulla naamallaan mukaan ja meillä oli tosi mukava puolitoistatuntinen yhdessä.

Huomenna olisi tarkoitus yrittää irtautua arjesta ja viettää ilta Ilovaarissa, mutta jotenkin en jaksa innostua siitäkään. Aikaisemmista vuosista poiketen ei Turjake lähdekään mökille, joten en  saa ”rokkivapaata”, mikä sekin osaltaan haalentaa fiiliksiä.
Toisaalta jos hän olisi lähtenyt mökille, olisin ehkä vain jäänyt istumaan kotisohvalle itseni kanssa.

Hassua miten töissä jaksaa olla iloinen ja energinen asiakkaiden kanssa. Kotiin tultua en jaksaisi nyt edes tuota armasta puolisoa, joka kuitenkin tekee parhaansa tukeakseen ja ollakseen apunani.

Ehkä minä eniten haluaisin olla nyt vain yksin. Niin ettei tarvitsisi huomioida ketään tai mitään muuta kuin oma itseni.
Että saisin yhden päivän olla miettimättä aikatauluja vierailuille, kauppa-asioille, pankkiasioille ja sitä kenellä on paha mieli ja kuka tarvitsee mitä.

Ihan vain itsekseni.