Kuka pystyy hoitamaan sinun asioitasi, jos et itse kykene?

permission-1656186_1280.png

Isän aivoverenvuoto on pistänyt miettimään monia asioita, joita ei yleensä kauheasti ajattele tai jopa tietoisesti välttelee niiden ajattelua. Päälimmäisenä kysymys siitä, kuinka hoituvat arkipäivän asiat, jos itse en ole kykenevä niitä hoitamaan ja päätöksiä tekemään?

Harva haluaa aktiivisesti miettiä, saatikka valmistautua tilanteeseen, missä ei itse aktiivisesti pystyisi hoitamaan asioitaan. Ainakaan kun/jos on nuori ja terve ja hyväkuntoinen. Onnettomuus, tapaturma tai sairaus voi iskeä kuitenkin minkä ikäisenä hyvänsä, eikä elämä  kysele minkä ikäinen, kokoinen tai kuntoinen olet, jos se päättää kaiken nurinniskoin keikauttaa.

Olen seurannut sivusta, kuinka monimutkaista ja vaikeaa on hoitaa ja selvitellä pankkiasioita, vakuutusasioita, asuntoasioita ja kymmeniä muita, joita ei edes osaa ajatella kohtaavansa, kun minkäänlaisia valtakirjoja tai dokumentteja ei ole olemassa. Salasanaviidakko,  käyttöoikeuksien kiemurat ja tietoturvan sokkelot saavat vahvankin ihmisen sekaisin byrokratian kynsissä taistellessaan.

Jo vuosia on isäni istuttanut minut, veljeni ja äidin säännöllisin väliajoin keittiönpöydän ääreen, nostanut pari kansiota pöydälle ja alkanut selvittää asioiden sen hetkistä tilaa. Kansioista löytyy henkilöt, kehen ottaa yhteytttä minkäkin toimen ja tehtävän tiimoilta, luettelot omaisuudesta, tiedot testamenttien säilytyspaikasta jne jne. 
Edunvalvontasopimukset on kirjattu pankin lakimiehen kanssa ja vastuut jaettu ja varmistettu.
Sessiot eivät ole olleet mitään miellyttäviä (kuka haluaisi istua ja miettiä ikäviä, kun elämä rullaa mukavasti?), mutta olemme istuneet ja kuunnelleet, koska tiedämme että meidän parhaaksemme isä on asioita järjestänyt ja ylöskirjannut. Hommat ovat hänellä siis hallussa ja nytkin hänen kuntoutuessaan, pystymme hoitamaan kaikki juoksevat asiat ilman ongelmia.

Isän aivoverenvuoto on pysäyttänyt miettimään oman perheen tilannettakin. Olemme puhuneet mm. edunvalvontasopimuksesta pitkään, mutta mitään ei asian eteen ole tehty.
Ehkäpä tämä pysähtyminen saa aikaan sen, että pistämme asiat kuntoon niin, että jos jommallekummalle tapahtuisi jotain pahaa, olisi toisen surussaan ja huolessaan edes helpompi hoitaa arkea.

Listaanpa tähän muutaman tärkeimmän asian:

1)Omien laskujen suoraveloitus tililtä
-helpottaa elämää kummasti, kun ei tarvitse miettiä onko kaikki laskut ajallaan hoidettu.
2) Yhteiset tilit ehdottomasti  muotoon  ”xx tai yy”
– jos yhteinen tili on muodossa xx ja yy, niin toisen ollessa kykenemätön toimimaan, ei tiliin pääse käsiksi!
3) Pankki- ja vakuutusasioiden valtakirjat kuntoon
– molempien pitää pystyä hoitamaan asioita yksinkin, vaikka yhteisissä nimissä olisivatkin nämä
4) Edunvalvontasopimus valmiiksi!
-valtakirja, jossa määritellään kuka saa hoitaa ja mitä. Jos tulee ajankohtaiseksi, saa lainvoimaisuuden Maistraatista.
5) Tärkeät paperit yhteen kansioon/paikkaan
6) Hoitotahto
– helpottaa läheisten elämää, kun on selvästi kertonut, miten, millä tavoin ja kuinka kauan toivoo itseään hoidettavan. Tämän voi tehdä netissä Kanta.fi:ssäkin!
7) Testamentti
– avoliitossa tarpeen ainakin jos ei ole yhteisiä lapsia ja/tai on riitainen suku

Harhaa on ajatella, että nämä asiat koskettaisivat vain ihmisiä, kenellä on rahaa ja omaisuutta – samat on mutkat asioiden hoidossa niin opiskelijan kuin toimitusjohtajankin kohdalla.
Käytä siis hetki sen ikävimmän tilanteen varuilta, niin asian hoidettuasi voit keskittyä nauttimaan elämästäsi tässä ja nyt.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

EI hyvä päivä

 Jos antaisin ajatusten kääntyä tuleviin kuukausiin ja vuosiin, minä saattaisin romahtaa. En koomisesti, niinkuin Putouksen Ansku vaan rujosti, rumasti ja ääneen huutaen kuin haavoittunut eläin.

Milloin minusta tuntuu seuraavan kerran hyvälle?

Miten aikuinen, oman perheen omaava ihminen voi olla yhä näin kiinni omissa vanhemmissaan? Minulla on huono omatunto, kun en ole isäni luona ja minulla on huono omatunto kun en ole äitiäini tukemassa. Pelkään menettämistä mutta pelkään olla lähelläkin.

Kuinka voin olla vihainen äidilleni hänen heikkoudestaan? Kun hän tavatessamme aloittaa heti valituksen, kuinka hän ei jaksa eikä kestä ja kuinka hänellä on vaikeaa ja oikein kieriskelee itsesäälissä, voisin kirkua raivosta.
Minäminäminäminäminä.
Isä makaa lepositeissä sairaalassa levottomuutensa takia, vasenta puoltaan hän ei ”tajua”, ruoka ei maistu, tuntuu että hän kuihtuu silmissä…ja äiti aloittaa virtensä kuinka hänellä on vaikeaa.
Enkä minä jaksa ymmärtää ja rauhoitella vaan suutun.

Veljen kanssa puhellessa toistan kerta toisensa jälkeen, että me selviämme tästä. Me selviämme tästä. Me selviämme tästä.
Me selviämme tästä koska meidän on pakko.
Nyt on meidän vuoromme antaa takaisin kaikki vuosien aikana saamamma apu ja tuki ja rakkaus sekä ymmärrys.

Joku yritti lohduttaa minua sanomalla, että Suru on hinta, jonka joudumme maksamaan rakkaudesta, mutta ei se minua lohduttanut.

Tämä on painajainen, josta ei ole enää heräämistä entisenlaiseen arkeen.

Ihmiset ympärilläni suunnittelevat juhannusta ja juhlia, yöttömän yön taika tuntuu ympäröivän jokaisen, mutta minä tunnen kahlaavani jossakin tummassa, pimeässä ja tahmeassa, joka yrittää peittää minut päästä jalkoihin.

Minua palelee.

Suhteet Oma elämä Mieli