Terveyden-, sairaan- ja vanhustenhoitoa on uudelleenjärjestetty tehokkaasti uusien hyvinvointialueiden myötä, mutta se mikä paperilla ainakin päättäjien mielestä  näyttää hyvälle  on aivan eri totuus kuin mitä minä tavantallaajana koen.

Viimeisin henkilökohtainen kokemukseni tästä uudesta ja uljaasta organisaatiomuutoksesta oli taannoinen 13 tunnin visiittini päivystyksessä, joka oli totaalisessa kaaoksessa. Kokemus oli aivan absurdi, mutta onneksi ikävillä kokemuksilla on tapana haaltua mielestä, joten ei siitä sen enenpää.

Mutta.

Kun nyt jouduin soittelemaan isäni/vanhempien asioiden tiimoilta apua hakien, alkaa taas hermot kiristyä.

Isälläni tehtiin suuria lääkitysmuutoksia Cold Turkey-metodilla ja miesparka meni sekaisin kuin Utran käki elokuussa. Vuorokausi kääntyi ympär ja lääkkeiden otto annospussitsydeemistä ei vain onnistunut. Pussit levisivät minne sattuu ja isä otti  tai hävitti pahimmillaan päivän kaikki lääkkeet kerralla.
Minä ja veljeni ja vähän lapsenlapsetkin yritimme selittää ja säätää parhaamme mukaan, hyppäsimme paikalla mahdollisuuksien mukaan tai selitimme puhelimessa kymmenennen kerran parin tunnin sisällä asioita parhaamme mukaan.
Vielähän sen lomalla kesti, kun toiveissa oli asian normalisoituminen jahka lääkitys taas asettuu kohdilleen, mutta töiden alettua…

Minä ennakoin töiden alkamista ottamalla yhteyttä Ankkuriin, paikalliseen seniorineuvontaan, minkä kautta saa lähetteen SiunSoten palveluarviointiin ja sitä kautta kotiapua lääkkeiden ottamisen varmistamiseen  sekä toivon mukaan tilannetta helpottavan lääkeannosteluautomaatin.
Ankkurissa sain aivan ihanaa palvelua ja hyvillä mielin lopetin puhelun miettien, että jaksamme tätä sählinkiä kunnes apua saamme. Ehkä lääkkeiden lisäksi apua isä saisi myös muihinkin päivän toimiin.

Odottelin puhelua torstain ja perjantain. Ei soittoa.
Odottelin puhelua seuraavan maanantain, tiistain, keskiviikon, torstain ja perjantain. Ei soittoa.

Soitin uudestaan Ankkuriin, tällä kertaa puhelimeen vastasi ei-niin-motivoitunut palveluhenkilö, mutta sain kuitenkin tiedon että itse en suoraan tuonne palvelun arviointiin voisi soittaa vaan odoteltava on meidän vain. Soittavat kun soittavat, ei ollut tietoa mahdollisesta jonosta tai palveluajasta.

Onneksi on ihmiselle suotu luova mieli ja onneksi meitä on kaksi, ettei koko homma kaadu vain minun niskaani. Mietin yhden illan lähinnä sitä, kuinka annosjakeluliuskat on pidettävä poissa isän käsistä ja samalla varmistettava että oikeat tabut tulee otettua oikeaan aikaan, sekä samalla pitäisi isä saada rauhoitettua huolestaan lääkkeiden suhteen.

Ja sitten keksin ratkaisun.

Nyt varsinainen annosjakeluboxi on piilotettuna isältä ja käymme parin päivän välein piilottamassa lääkkeet ympäri kotia. Soitamme isälle lääkkeenottoaikoihin ja kerromme mistä lääkepussi löytyy ja siinä puhelimessa ollessa hän pillerit syö. Muina aikoina hän voi unohtaa koko asian ja pitää vain mielessä, että homma hoituu. Tämä on toiminut nyt jo viikon oikein hyvin.

Mutta kotihoitoon palatakseni.
Mitä olisi tapahtunut, jos minä ja veljeni emme asuisi täällä lähellä? Pahimmassa tapauksessa joko liiat/liian vähän lääkkeet olisivat aiheuttaneet jopa isän kuoleman!!

Soittelin myös yksityisille palveluntarjoajille, mutta aika huonosti ”hätäapua” oli saatavissa – joko firman kotiavut eivät lääkkeitä saaneet käsitellä tai sitten heillä ei tuollaista pelkkää lääkkeen anto visiittiä ollut palvelussa, vain vähintään 2h käyntejä tai kilometrikorvauksista tulisi tuhansien eurojen lasku kuukaudessa jne.

Matalaksi pistää mielen tämä. Toivottavasti jo ensi viikolla joku soittaisi ja asioita saataisiin eteenpäin.