Koko päivä meni vitsaillessa ja noituessa. Korjaamon lämmitys ei pelannut ja istuin takki päällä koneen äärellä ja yritin kohmeisilla sormilla naputella näppistä ja hoitaa asioita. Sitten katosi netti. Jossain oli valokuitu mennyt rikkipoikkikatki, ei tietoa koska Elisa saisi sen korjattua.

Lounaalle nostin pöytään leipomani omena- , luumu- ja puolukkakirsikkatortut ja juttelimme niitä näitä. Hemmot kyselivät vähän jatkosuunnitelmistani ja naljailivat kuka mistäkin. Naurua ja hihittelyä.

Iltapäiväkahvilla sama tilanne.

Olin jo aikaisemmin sanonut lähteväni heti kahden jälkeen ja koska netti ei toiminut ja oli niin samperin kylmäkin, kasasin kahvin jälkeen kamani ja päätin lähteä kotiin.

Hyvillä fiiliksillä, hymyissä suin.

Saappaita jalkaan vetäessä alkoi hieman kaihertaa kurkussa kun ”pomoni” sanoi heippa ja kiitos ja mitäsitänytsanotaankaan. Mutisin huiviini heipat ja hypin portaat alas korjaamohalliin. Tapanani on ollut joka perjantai jossain välissä yllättäen kiljahtaa PERJANTAI, mutta tänään asentajat varoittivat kiljumasta ja taisin luvatakin sen.
Portaiden alapäässä oli kuitenkin ihan pakko huutaa keuhkot ruttuun ja todeta sitten että sorry, en voinut muuta. Ja että ”Heippa!.

Ja äkkiä ulos ovesta. Se kuristava tunne kurkussa kun tuntui kiristyvän.

Olin juuri ehtinyt autolle, kun korjaamohallin ovi kävi ja kuulin yhden asentajista huutavan nimeäni – käännyin ja siellä ne seisoivat vilkuttamassa. ”Hyvää lomaa ja kaikkea hyvää jatkossa! ”Pärjäile” ”HEIHEI!”.

Hemmot jotka kysyivät minulta alussa että onko se joka aamu sanottava huomenta ja aina lähtiessä huudettava heipat, että onko se nyt tarpeen, joka kerta?

Ne perkeleet tulivat siihen ovelle ja vilkuttivat.

Tukahtuneesti toivotin heille samoin ja istuin autoon.

Itkin puolet matkasta kotiin. Ei se ollutkaan niin helppoa. Lähteä kivasta työpaikasta.

Perkele.