Rankka vuosi takana
Sitä kuvittelee aina, että uusi vuosi on parempi kuin edellinen ja askeltaa pelotta kohti kokemattomia päiviä.
Ja sitten tulee sellainen vuosi kuin 2022.
Joku voisi sanoa (ja on sanonutkin), että helpollahan minä olen elämässäni päässyt ja että on jopa oikeudenmukaista, että minunkin osalleni alkaa rankkoja aikoja tipahdella, mutta lieköhän olisi murhelihakset vahvemmat, jos murheita läpi koko elämänsä olisi kantanut?
Jokainen uusi suru, murhe ja mielipaha tuntuu pistävän uuden hermon ja lihaksen maitohapoille mutta isompaa voimistumista tahi henkistä kehitystä ei näy horisontissakaan!
Miettiessäni viime vuotta jostain järjettömästä syystä mieleen nousee enimmäkseen raskaita ja ahdistavia mietteitä ja löydän itseni ihmettelemästä miksi mieli ei nosta esille kaikkia niitä hetkiä kun sydän oli onnea, iloa ja naurua tulvillaan? Koska kyllähän vuosi 2022 oli niitäkin pullollaan. Rakkaita ystäviä, perheen kanssa vietettyjä hetkiä, kauniita päiviä, iltoja ja ihania öitä kuukaudet tulvillaan!
Kaikkien kauniiden, ihanien ja naurunpurskahduksia täynnä olevien hetkien yllä velloi kuitenkin maaliskuussa taivaalle jämähtänyt harmaa pilvi, äidin Altzheimer diagnoosi.
Se, että olen aina ollut äärettömän läheinen äitini kanssa on tehnyt asiasta vielä vaikeamman. Rakastan vanhempiani paljon ja olemme aina olleet läheisiä, mutta oma jaksaminen on kuitenkin joutunut koville, kun minusta on tullut _se henkilö_ , kenelle soitetaan kun tulee ongelmia tai paha mieli tai kiukku tai mitä hyvänsä. Veljeni haluaisi auttaa myös, mutta vanhempieni mielestä, häntä ei voi vaivata…
No, koska julma totuus on se, ettei tilanne heidän osaltaan tule paremmaksi muuttumaan enää koskaan, on minun vain keksittävä keino lokeroida tämä puoli elämästä muurien sisään ja opeteltava elämään omaa elämääni kun heidän puolellaan lokeroa en ole. Mission impossible?
Tuntuu julmalle katsoa voimattomana, kun koko aikaisemman elämän vahvoina ja lähes kaikkivoipina koetut rakkaat kadottavat vähän kerrallaan otteen tästä päivästä, ajasta ja ihmisistä.
Uudeksi vuodeksi tein itselleni lupauksen yrittää kaikesta huolimatta nauttia satasella niistä hyvistä hetkistä, mitä vuosi eteen tuo. Toivon mukaan niitä tulee niin paljon, että kantavat yli hankaluuksien ja miksi ei tulisi?
Täytän tänä vuonna KUUSIKYMMENTÄ, JIIIHAA!
Suunnitelmissa parikin matkaa juhlistamaan asiaa, kuumailmapallolento ja uusi hieno tatuointikin on jo piirustuspöydällä.
Jouluhörhöiltyä on silti tullut ihan kiitettävästi. Ja kakkua on syöty kolmien synttäreiden myötä myöskin kiitettävästi. Nyt on vatsalaukku valmiiksi venytetty kun ”on äiti (minä itse) laittanut kystä kyllä” ja yölläkin voi syödä!
Uusi testaus kädentaitojen osalta oli kynttiläpaja, missä yhden lauantain ratoksi kastoimme kynttilöitä. Tuloksena 12 kpl oivallisen hienoja itsetehtyjä kynttilöitä joulupöydässä poltettaviksi. Kynttiläseos oli steariinia + oliiviöljyä, oliiviöljy ei kuitenkaan katkua poltettaessa. 
Kuusi on kannettu sisään, jotta suvun juniori, Hulifer, tottuu kuusipuuhun sisätiloissa ennen kuin siihen koristeita aletaan ripustella. Vain kerran on nuori herra kiivennyt muurin päälle pitkin kuusta, muuten on puu saanut olla rauhassa. Ehkä karvakorva on jo hiukkasen rauhoittunutkin, kun joulun hengessä kulkuset päätyivät eläinlääkärin biojätteeseen männä viikolla?