Muistan muinaisesta lapsuudesta isän tai äidin lohdutuksen, kun kiljuin avonaista haavaa polvessa, mustaa silmää, ampiaisen pistoa tai nitkahtanut nilkkaa vauhdikkaamman kaatumisen jälkeen.
Paranee se.

Ja paranihan se.

Muistan vesirokon kirvelevän kutisevat näppylät, kuukautiskipujen lamauttavan vihlonnan ja migreenikohtauksen painajaisen ja sen kun isä tai äiti laski viileän kätensä otsalle, halasi lämpimästi, toi särkylääkettä ja lohdutti.
Paranee se.

Ja paranihan se.

Muistan jokaisen kolhun, naarmun ja säryn. Kuinka ne paranivat.

Muistan itkuni kiusattuna, muistan itkuni ensi-ihastuksen hyljättyä, muistan jokaisen itkuni, suruni, masentuneet hetket, missä elämäni varrella olen saanut kuulla ja oppia uskomaan isäni tai äitini suusta kuulemani lohdutuksen sanat
”paranee se”.

Olen elänyt vuosikymmeniä ja saanut uskoa, että sairaudet paranevat lääkkeillä, aika parantaa surut ja murheet ja huomenna kaikki on paremmin.

Haluaisin niin mielelläni halata vanhempiani ja lohduttaa heitä samalla mantralla, jonka voimin olen monesta suosta itse saanut nousta ylös jos en nyt ihan kuivin jaloin, niin ehjin luin kuitenkin.

Mutta
ei
se
mene
niin.

Nyt on ovesta sisään astunut Mr Alzheimer ja vaikka pystyn toimimaan kuljettajana, auttamaan kauppareissuissa, hoitamaan apteekki- ja lääkärikeikkoja ja auttamaan arjen asioissa, niin kun äitini itkee muistamattomuuttaan, väsymystään, pahaa mieltään ja sitä ettei enää halua elää, en pysty vakuttamaan hänelle, että
”Paranee se”.

Ei se parane vaan pahenee ja äiti itsekin sen ymmärtää.

Asian tajuaminen on ollut itsellenikin aikamoinen herätys todellisuuteen.
En ole aikaisemmin joutunut kohtaamaan tilannetta, missä joku läheiseni tai ystäväni olisi kuollut tai kadonnut sairauteen. Läheisilläni on ollut syöpää ja vakavia sairauksia, mutta _aina_  on löytynyt lääke ja parannuskeino ja he ovat ajan myötä pystyneet palaamaan normaaliin elämäänsä.

Ihmiset, jotka lähipiirissäni ovat kuolleet ovat kuolleet äkillisesti ja menetyksen tuska on iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ja olen aina mielessäni toivonut näin käyvän myös itselleni jä rakkailleni. Kuoleminen hitaasti, hiutumalla, haihtumalla ja katoamalla tästä todellisuudesta on aina tuntunut jotenkin niin julmalta ja raa´alta tavalta lähteä, että sydän on käpertynyt rusinaksi jo pelkästä ajatuksesta.

Nyt, kun todellisuus näyttää siltä, että ainakin äitini tulee lähtemään tästä maailmasta hitaasti, ahdistuneena, kaoottisesti ja pelokkaana en tiedä kuinka  asiaan sopeutuisin.

Minuakin pelottaa.

Ei se parane.