Päivä elokuva-avustajana, osa II
Viimein koitti se suuri päivä, jolloin astelisin kameroiden eteen.
Heräsin aamulla kuuden pintaan innosta tiristen, kävin suihkussa, lotrasin muotovaahtoa kutreihin, kuivasin ne ja rullasin niihin lämpörullat. Koko komeus huivin alle piiloon ja aamiaiselle.
Ajelin puvustamolle (taas kerran) etuajassa, mutta yllätys-yllätys, homma etenikin tosipaikan tullen vauhdilla. Hiukset päätyivät nutturalle suitsaitsukkelaan, mitään maskeerausta ei laitettu, koska ”maanviljelijänainen 2” ei sitä tarvinnut. Maskeeraaja pohti, että näin varmaankin haetaan selkeää kontrastia leffan kaupunkilaisten ja maatiaisten välille. Mutta mikäpä siinä.
Maskista sujahdin muiden maatiaisten kanssa puvustamon puolelle ja pukeutuminen sujui myös vauhdilla – paitsi yhden naisen asukokonaisuus oli kateissa ja sen etsimiseen meni jokunen hetki kun kaikki rekit piti kelata lävitse. Lopulta nimikoitu hengari asuineen löytyi täysin väärästä paikasta, sen päätymistä väärään rekkiin ei kukaan tunnustanut omaksi työkseen. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
Hetken kuvittelin, että päätyisin sittenkin näyttämään ihan ihmismäiseltä, kun puvustaja vielä viimehiontana sovitti minulle lierihattua, mutta oijavoi – blondit kiehkurani polttivat hänen silmiään helvetin lieskojen lailla ja baskeri survottiin päähäni vielä entistä syvemmälle.
Kun hiukset ja puvustus olivat kunnossa, aikaa oli reilusti ennen kuvauspaikalle lähtemistä. Paikalla oli tarjolla kahvia, mehua, hedelmiä ja voileipiä, joiden lisäksi vielä paikalle tilattiin pino pizzoja.
Pizza maistuikin hyvälle auringonpaisteessa leppeän tuulen vilvoitellessa lämpimähkösti puvustettua porukkaa.
Alunperin avustajat piti kyydittämän kuvauspaikalle, mutta edellisenä iltana saimme sähköpostissa toiveen, että mahdollisimman moni liikkuisi omalla autolla, että aikataulut pysyisivät kurissa. Olin jo alunperinkin ajatellut kulkea omatoimisesti parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle kuvauspaikalle, päästäkseni kuvausten loputtua ilman odottelua kotiin, joten tämä ei tuottanut ongelmia. Keräsin auton täyteen muita maatiasirouvaroolitettuja ja eikun menoksi.
Kuvauspaikka oli vanha kylätalo pihapiireineen, missä kuvattiin kaksi kohtausta, yksi sisällä ja toinen ulkona.
Meille nostettiin pöydät ja tuolit hiukka syrjemmällä sijaitsevalle niitylle ja sielläpä sitten odottelimme kahvia juoden, kun kalusto ja kuvaushenkilökunta saapui paikalle.
Pihaan ajoi rekka-autoa, linja-autoa, pakettiautoja useampikin ja henkilöautoja tusinan verran. Aika uskomaton määrä tavaraa ja ihmisiä tarvitaan kuvaukseen ja muihin järjestelyihin! Järjestelyt sujuivat kuitenkin todella nopeasti – tai ehkä niiden seuraaminen oli niin mielenkiintoista, ettei ajankulu tuntunut pitkältä?
Meitä avustajia oli neljäkymmentä, 31 miestä ja 9 naista. Ennen ensimmäistä kohtausta, joka tapahtui sisällä kylätalossa apulaisohjaaja jakoi meidät viiteen ryhmään. Odottelimme pihassa sisään ohjausta ja itse Ohjaaja Pölönen kävi pitämässä meille ”kannustuspuheen” missä kiitteli osallistumistamme.
Ryhmä kerrallaan meidät ohjattiin sisätiloihin ja vielä ovensuussa maskeerajat tarkistivat ulkoisen olemuksen, sekä tekivät pieniä sipistelyjä.
Paikoillemme ohjattuina istuskelimme puupenkeillä ja odottelimme, että valot ja muut vempaimet saataisiin oikeille paikoille tarvittavin säädöin. Kohtausta kuvattiin edestä ja takaa useampaan otteeseen, mutta tiukasti aikataulun mukaan. Kun ohjelmassa ilmoitettu kuvausaika oli täysi, niin otoskin oli paketissa. Pieniä teknisiä ongelmia kuvauksen aikana ilmeni, mutta oli hauska nähdä kuinka vikkelästi kaikki fiksaantui – ammattilaisten työtä oli ilo katsella.
Kameroiden ja valojen siirtelyn ajaksi pääsimme taas taukoilemaan niitylle. ”Oikeat näyttelijät” olivat maskissa ja puvustuksessa taukopaikkamme viereen parkkeeratussa linja-autossa ja heidän kehkeytymistään roolihahmoiksi oli mielenkiintoista tuijotella siinä kahvia nautiskellessa.
Porukan henki oli läpilinjan tosi hyvä – kaikki olivat ystävällisiä ja puheliaita (no ehkä ei valomiehet, mutta he keskittyivät työhönsä, joten no bad feelings) ja meille avustajille tuli oikeasti sellainen olo, että olemme osa porukkaa ja tarpeellisiakin. Tokihan me sitä olimmekin, mutta olen kuullut myös toisenlaisia kokemuksia tutuilta, ketkä ovat myös avustajina toimineet.
Toinen kohtaus tapahtui osittain sisällä ja osittain ulkona ja sitä jouduimme vetämään läpi M O N T A kertaa.
Apulaisohjaajan huuto ”ALOITUSPAIKAT” alkoi hiukkasen tympiä jo neljännen kerran jälkeen…
Hauskaa oli, kun kohtaus piti vetää ”äänettömänä”, kuitenkin näyttäen siltä että puhuu. Eli suun piti käydä vaikka ääntä ei saanut kuulua. Yllättävän vaikeaa tehdä luonnollisen oloisesti! Lopulta, taisi olla yhdeksäs tai kymmenes otto, kun ei enää kaikunut huutoa ”ALOITUSPAIKAT” se viimeinenkin jännitys tipahti harteilta.
Ohjaaja Pölönen ja apulaisohjaajat kiittelivät meidät vielä kertaalleen ja vapauduimme avustajanroolistamme. Ja minä vapauduin otsaa kiristävästä baskeristani. Mikä onni ja auvo sekä pään keveys, kun sen sain pois!
Vaihdoimme autolla omiin vaatteisiimme ja jätimme roolivaatteet niiden keräyspaikalle, jonka jälkeen olimme vapaita suuntaaman kohti kotia.
Aivan uskomattoman hieno kokemus! Odottelua oli joo ja vaatteetkin vähän kinnasivat ja hiersivät, mutta kaikki se uusi ja ennen näkemätön, mitä päivän aikana sai kokea ja nähdä,kuittasi vähäiset harmitukset moninkertaisesti. Lähden riemusta kiljuen toistekin avustajaksi, jos vain mahdollisuus tulee eteen!
Niin – ja konkreettiseksi palkaksi saimme kaksi leffalippua.