Teititellä vai ei?
Vaikka en ole ikinä saanut minkäänlaista ”teitittelykoulutusta”, olen huvittuneisuudekseni huomannut töissä automaattisesti teititteleväni itseäni vanhempia ihmisiä. Tai ainakin sellaisia, ketkä omaan silmääni näyttävät vanhemmille, tiedä sitten vaikka olisivatkin nuorempia, en ole mitenkään hyvä arvioimaan ihmisten ikää!
Niitä ketkä selkeästi ovat silmiini nuorempia taas sinuttelen yhtä automaattisesti, vaikka palvelutilanne onkin aivan sama.
Meillä ei ole ylöskirjattua ohjeistusta puhuttelukäytännöstä, joten saamme itse päättää sanommeko te vai sinä ja ainakaan tähän mennessä ei ole ainakaan moni asiakas isompaa meteliä valinnastani nostanut. Yhden ainokaisen kerran on eräs naistaiteilija katsonut minua hyytävästi ja piiiiiitkään ja hyvin selkeästi artikuloiden itse teititellyt minua, jolloin vaihdoin minäkin kohteliaampaan/kunnioittavampaan puhuttelumuotoon.
Useammin kyllä käy niin , että jos olen aloittanut palvelutapahtuman teititellen, on se vaihtunut sinutteluksi, kun asiakas on alkanut hyvinkin rennosti kanssani höpisemään.
En koe teitittelemistä itse mitenkään hankalaksi, kun olen se teitittelijä, mutta kun itse olen teititeltävänä, tulee jotenkin outo olo.
Ensimmäinen, joka ikinä minua teititteli ( olin silloin nelikymppinen ), oli keskussairaalan päivystyksessä kandi, jonka vastaanotolle päädyin kolhittuani ranteeni.
”kirjoitan teille nyt lähetteen röntgenkuvaan…”
Ihan oikeasti katsoin viereeni, että oliko huoneessa joku muukin! Minua teititeltiin! Minua! Minähän olen vasta nelikymppinen! Totesin tyypille, että ei tarvitse teititellä, mutta se mokoma vain jatkoi.
”tulette sitten takaisin tuohon odotusaulaan, niin teidät kutsutaan tähän samaan huoneeseen”.
Me sitten kävimme röntgenissä ja me palasimme odotusaulaan ja meidät kutsuttiin samaisen lääkärin puheille, joka totesi ettei ranteemme ole murtunut vaan vain venähtänyt.
Teitittelevän lääkärin jälkeen ranteeni lastoitti hoitaja, joka hersyvästi naureskellen kyseli, että ”missä sie oikein olet rumunnut että kätes olet näin murjonut?”.
Seuraava teitittelijä oli lähikaupan kassa ja kohta teitittelijöitä tuntui löytyvän ihan joka paikasta, sieltä sun täältä. Oudointa oli, etteivät kaikki teitittelijät todellakaan olleet edes nuorempia kuin mitä minä! Joten mistä se puhuttelutapa oikein kumpusi?
Vastatessani teitittelyyn toteamuksella, että kiitos, mieluumin saisi sinutella, useampikin asiakaspalvelija kertoi, että heitä on tiukasti ohjeistettu teitittelemään kaikkia asiakkaita iästä riippumatta.
Kielentutkija Hanna Lappalaisen ja Johanna Isosävin toimittamassa kirjassa Saako sinutella vai täytyykö teititellä? todetaan että Teitittely oli Suomessa jo poistumassa länsinaapurin malliin lähes kaikista tilanteista, mutta 2000-luvulla se alkoi taas yleistyä. Ehkä osaltaan senkin myötä, että Suomi ”Eurooppalaistuu” ja ottaa mallia vaikkapa Saksan ja Ranskan puhuttelutavoista?
Lappalaisen mukaan teitittelylle ei ole olemassa orjallisia sääntöjä, vaan pitäisi pyrkiä tulkitsemaan tilannetta ja ihmisiä. Puhuttelua voi huoletta vaihtaa tilanteen mukaan samankin keskustelun aikana, jos siltä tuntuu. Sinutteluna alkaneen keskustelun voi muuttaa teitittelyksi vaikkapa tilanteessa, jossa kaipaa etäisyyttä keskustelukumppaniin tai virallisen keskustelun voi kääntää henkilökohtaisemmaksi sinuttelun myötä.
Teitittely kuuluu omassa elämässä juurikin työelämän puolelle sekä kohtaamisiin ventovieraiden kanssa, omassa arjessani sinuttelen suruttomasti herrat ja narrit, ladyt ja lortot, iästä riippumatta. Todella hullulle tuntuu ajatus, että esimerkiksi omien vanhempieni on ollut pakko teititellä isovanhempiaan, jos erehtyi sinuttelemaan, niin suurinpiirtein korvilleen sai läimäyksen epäkunnioittavasta käytöksesta. Huolimatta siitä, että suhde oli hyvinkin rakastava ja läheinen.
Koska ja ketä itse teitittelet, jos koskaan tai ketään?
Kuinka sinä koet sen, jos/kun sinua teititellään? Tuleeko puhuttelusta vanha olo vai otatko sen, niinkuin Wikipedia teitittelyä määrittää ”kunnioituksen ja/tai arvostuksen eleenä” vai sivuutatko puhuttelun merkityksettömänä asiana?