Yhtä Hurmaa
Viestiääni herätteli minua joku yö takaperin aamuyöstä, mutta työnsin kännykän patjan alle viestiä lukematta ja jatkoin uniani.
Aamulla avasin viestin, jossa ystäväni infosi minua hankkeesta, joka hänen mielestään voisi kiinnostaa minua. Ja kyllähän se kiinnostikin.
Paikallinen Osuuskunta Hurma on saanut rahoituksen työttömille, työttömyyden uhan alaisille ja maahanmuuttajille suunnattuun poikkitaiteelliseen hankkeeseen, missä osallistujat voivat ”etsiä itseään” tai hakea uusia voimavaroja tai vain kokeilla erilaisia taidemuotoja itseilmaisuun.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että jesh, kuvataideryhmään haluan tietysti, mutta hetken päästä aloin pohtia josko kuvataiteet, jotka ovat minulle rakas harrastus ja kiinnostuksenkohde olleet jo pienestä pitäen, olisivat liian helppo valinta? Olisiko kuitenkin fiksumpaa, jos edes vähän haastaisin itseäni?
Päätin rohkaistua ja ilmoittauduin ”Rivien välistä” ryhmään.
Ensimmäisessä tutustumistapaamisessa paikalla olivat vetäjät ryhmistä ”Oman elämäni kuvat”, ”Kehollista runoutta” ja juurikin valitsemani ”Rivien välistä”.
Sanataiteilijan soitellessa kitaraa ja lauleskellessa, saimme eteemme isot paperit ja vesivärit. Ohjeistuksena esitellä itsemme ilman sanoja, vain värejä käyttäen. Siinä sivussa vetäjät juttelivat niitä näitä ja kertoilivat vähän tulevasta.
Liikkeeseen keskittyvän ryhmän vetäjä vakuutteli hartaasti, että kuka tahansa pystyisi osallistumaan hänen ryhmäänsä. Heti pois itsensä mollaaminen malliin ”mie olen niin jäykkä ja mie en osaa ja mie en ole ikinä” , rohkeasti sekaan vain! …Ajatus täysin vieraasta itsensäilmaisutavasta viehätti kyllä jollakin tasolla, mutta en silti tullut ympäripuhutuksi (ainakaan vielä).
Onneksi siinä puuhastellessa saimme lupauksia juurikin ”poikkitaiteellisista” kokeiluista, eli että sitoutuminen vain yhteen ryhmään ei käytännössä ole kiveen kirjoitettu. Tulisimme tarpeen ilmaantuessa tekemään töitä myös muiden kuin oman ryhmämme ohjaajien kanssa.
Ehkäpä minäkin löydän itsestäni sen liikkeen jossain vaiheessa? Joskin en voinut auttaa ääneenpohdintaani, että omalla kohdallani lienee olisi kyseessä ennemminkin ruhollinen kenous kuin kehollinen runous (haa-haa).
Kokoontumisen yhdessä vaiheessa ”loimme” runonkin. Jokainen läsnäolija jatkoi runoa yhdellä sanalla ja varsin mielenkiintoinen Keltaisen Kevään -ylistys siitä syntyikin.
Ensikohtaamisesta jäi vahvasti positiivinen fiilis ja odotan tulevia tapaamisia mielenkiinnolla. Jos ei töitä nyt kevään mittaan heti löydykään, niin on mukavaa, että näiden kokoontumisten myötä edes jonkinlainen rytmi viikoille muotoutuu. Taatusti opin jotain uutta, mikä on aina hyvä asia ja mistäpä minä tiedän mitä solmuja ja mutkia näissä pajoissa kaupanpäälle vielä itsestäni avautuukaan?