Yllätys vintillä

Eteisen vaaterekki vinkui tuskissaan yrittäessään kannatella niskassaan roikkuvaa takkimäärää, joten päätimme ryhdistäytyä nostaa talvisimmat  palttoot vintille kesäsäilytykseen.
Meillä vintille kiivetään vaatehuoneen kattoluukusta avautuvia ”haitaritikkaita” myöten ja pudottaessani luukkua&tikkaita alas ihmettelin mitä ihmeen karvatuppoja niskaani tipahteli.

Tuppojen alkuperä selvisi helposti kun sain itseni hilattua vintille asti…

Isomummin lähes satavuotias rekiturkki oli saapunut tiensä päähän.

Vaikka turkin lähes totaalinen tuho surettikin, en voinut olla purskahtamatta nauruun, näky oli niin hulvaton! Harmittelen suunnattomasti ettei vintille ollut viritelty riistakameraa tai muuta valvontahärpäkettä, että olisimme voineet katsella nauhalta todennäköisimmän tihulaisen, oravan raivokasta taistelua turkkivanhuksen kanssa.

Olettaisin, että suurin osa karvatupsuista on päätynyt oravarouvan pesäkolon pehmusteiksi ja sinnepä on hyvä tämän kevään poikueen syntyä ja siellä lämpöisenä kelliä ja kasvaa. Ympäri vinttiä lennelleet tupsut keräsin pussiin ja kävin viskomassa takapihalle, josta ne lähtevät varmasti myös linnunpesiä lämmittämään.

Turkin helmat ovat lähes koskemattomat ja uskon niistä riittävän sen verran materiaalia, että saan teetätettyä vaikka sellaisen ”muhvin”, minkä sisään saa kätensä ja sillalailla jatkaa pitkään sukuamme palvelleen turkin elämää vielä edelleen.

Tämä turkki oli muuten ekologisin vaatekappale mitä ikinä olen omistanut.
Lampaat joiden turkista se on tehty, elivät vapaina laitumella ja kun ne hengenpitimiksi lopulta tapettiin, niistä käytettiin kaikki osat hyödyksi, turkit viimeisimpänä lämmittämään susirajan kylmiin talviin.
Isomummini jätti turkin mummilleni, joka vuorostaan antoi sen minulle kun lukiossa valmistauduin vanhojen tansseihin, ehkäpä minä sitten jätän turkin jäänteistä teetättämäni puuhkan perinnöksi tyttärelleni?

Vai teettäisinkö sittenkin tossut?