Kaksivuotiaani seisoi kylvyn jälkeen nojailemassa leikkihellaansa, pyyhe lanteilleen käärittynä, ja näytti ihan isolta jo. Se on katkeransuloista, kamalaa ja ihanaa samalla kertaa. Taaksepäin ei voi katsoa, koska huomaisi, kuinka pieni vilaus se kaksi vuotta on ollut. Eteenpäin ei voi vilkuilla sitäkään vähää: jos se nyt on jo kaksi, kohta se on neljä, sitten koululainen ja ihan pian aikuinen. On vain yritettävä olla hetkessä läsnä, nauttia ihan koko ajan. Siitä kaksivuotiaasta pikkuveljestä ja nelivuotiaasta isoveljestä. Onneksi äitiys on sellaista, että huomaa lasten olevan parhaimmillaan ihan koko ajan. Hauraina ja avuttomina vastasyntyneinä. Jäntevinä, pontevina ja kehittyvää persoonaansa  vilauttelevina pikkuvauvoina. Höyryjunan lailla eteenpäin paahtavina kaksivuotiaina ja kaiken kyseenalaistavina nelivuotiaina. Ja kaikenmoista mahtavaa on tulossa, luulen.