On toisaalta pelottava ja toisaalta huojentava ajatus, että minulla on valtaa siihen, miten lapseni maailman näkevät. Voin valita, mistä kerron ja millaisin sanoin. Voin päättää, mitä näytän heille ja millaisiin asioihin he törmäävät vain silloin, kun en itse voi siihen vaikuttaa. Haluaisin varjella heitä paljolta, oikeastaan kaikelta (ja siksi itken aina, kun kuulen Ultra Bran laulavan Minä suojelen sinua kaikelta), mutta silti haluaisin heidän olevan valmiita kohtaamaan rumat ja vaikeatkin asiat sitten kun ne eteen tulevat. 

Vielä he onneksi ovat niin pieniä, että maailman murheet eivät ole meidän murheitamme. Minun kolmevuotiaani mielestä kaikki on kaunista ja kivaa, maistuu hyvälle eikä ollenkaan kitkerälle ja näyttää tyylikkäälle. Hän itse on reipas, rohkea, viisas, taitava, ihana, kiltti, kaunis ja vahva. Jos tästä iltasupinoiden listauksesta jokin kohta meinaa unohtua, hän kyllä muistaa muistuttaa. Hyvällä menetyksellä luulen onnistuneeni ainakin toistaiseksi noudattamaan neuvoa, jonka mukaan jokaista moitetta kohden pitää kehua kymmenen kertaa.