Itku kurkussa kiekkokatsomossa

Istuin areenan katsomossa KHL:n avausviikonloppuna. Peli oli liigakauden toinen, lauantai-ilta ja ajankohta äiti-ihmisellekin sopiva, areenan alaosasto melkein täynnä. Ensimmäinen erä meni kyyneleitä nieleskellessä, kun se kaikki oli niin kovin liikuttavaa. Jääkiekko on tietysti vain jääkiekkoa, asiaan vihkiytymättömälle paikoitellen kaaottista eikä aina edes kovin kiinnostavaa. Mutta kaikki se muu! Pienet pojat kuulosuojaimissaan ja fanipipoissaan. Viereisen penkkirivin kehitysvammainen mies, jonka into, omistautuminen ja pärjääminen kuristivat kurkkua. Eteläpäädyn yhtenäinen massa huutamassa ja hurraamassa. Ennen peliä haastateltu mies, joka on ties kuinka pitkän iäisyyden istunut katsomossa joka ikisessä kotipelissä. Jääkiekko herättää suuria tunteita ihmisissä ja jääkiekkoihmisten tunteet suuria tunteita minussa.

Toinen erä sujui paremmin, vaikka olisinkin kaivannut Antero Mertarantaa olkapääni taakse kertomaan, missä milloinkin mennään, ja edessä istuvien herrojen alkoholinhuurut uhkasivat tainnuttaa äiti-ihmisen. Kolmannessa erässä alkoi olla jo ikävä kotiin ja koska lastenvahtina oli anoppi, en kehdannut soittaa ja kysyä, miten sujuu. Oma äitini jo tunteekin tämän murehtimistaipumukseni ja laittaa väliaikatietoja tekstiviestillä. Kivaakin oli, mutta ei ihan heti uudestaan.