Haluaisin kasvattaa lapseni kyseenalaistamaan, ihmettelemään, vaatimaan perusteluja ja ajattelemaan itse. Poikani ovat kertakaikkisen kilttejä ja kuuliaisia tapauksia, mutta välillä mietityttää, että ovatko he liiankin kilttejä. Pitääkö olla röyhkeä pärjätäkseen?

Luotan kyllä siihen, että poikani löytävät aikanaan paikkansa maailmassa, mutta murehdin sitä, osaavatko ja saavatko he valita ja päättää aidosti itse vai antaako joku heille valmiit vastaukset. Osassa heidän isovanhemmistaan elää vahvana sellainen käsitys, että näin tehdään, koska näin on aina tehty, mutta minä toivoisin, että pojat tekisivät kuten itse tykkäävät, vaikka kukaan ei koskaan aikaisemmin olisi sellaista valintaa tehnytkään.

Kysyminen ja kyseenalaistaminen on paitsi rohkeutta myös viisautta. Kysymällä oppii. Ja voi kuinka he kysyvätkin! Esikoiseni on kysymysautomaatti, ikäistensä tavoin. Mikä sitten olisi paras tapa vastata niin, että lapsi oppii uutta ja saa vastauksen pohtimaansa asiaan mutta omallekin ajattelulle jää tilaa? Vai onko nyt se hetki, kun pitäisi vain nauttia tästä omasta asemasta kaikkitietävänä vastausautomaattina 🙂 Välillä joudun tuottamaan pettymyksen ja silloin vastaus on, että sitä ei kyllä äitikään tiedä.

(Vanha työkaverini muuten aikoinaan opetti minulle ammattilaisen ja amatöörin eron: siinä missä amatööri sanoo ”Oho!”, ammattilainen sanoo ”Ahaa.” Tämä vinkiksi pienten tentaattoreiden äideille!)