Nyt tulee mielipide, josta ei kannata vetää herneitä nenään, enkä yleensä halua jakaa tällaisia. Mutta tuskinpa mielipiteeni sarjan suosiota romuttaa, eikä se toki ole intentionikaan. Mutta siis, mitenkähän tuo  Tiina Lymin uusi sarja Queen of Fucking Everything onnistuukin olemaan jotenkin niin hemmetin kökkö, suorastaan vastenmielinen? Joku siinä vaan tökkii, luultavasti käsikirjoitus ja ohjaus. Kliseistä, yksinkertaistettua, osoittelevaa, alleviivaavaa ja jotenkin katsojaa aliarvioivaa.

Minulla tuli sama olo, kun luin aikoinaan Tiina Lymin esikoisromaanin, se oli jotenkin kuin lapsille suunnattu vaikka kertoi muistaakseni syömishäiriöstä. Sama ärsytys  tuli myös edellisestä sarjasta Sisäilmaa; kenelle tätä oikein tehdään? Huikean Elina Knihtilän takia katsoin pari jaksoa.

Ja olen sitä mieltä, että taitavat pääosanäyttelijät yrittävät tässä uudessakin sarjassa kyllä parhaansa ja ovat melko hyviä. Mutta siinä vaiheessa, kun ”sossun” asiakas mylvi ja mölisi jotain ja edellisessäkin sarjassa työkkärin asiakkaat olivat ihan sekopäitä ölisijöitä jne…. Öö, mitä että. Miksi!? Miksi tällaista asenteellista suttua? No joo, ymmärrän, että se on kai se päähenkilön ”näkökulma” sossun asiakkaita kohtaan mut silti. Viimeinen tikki oli se ”ilkeä sossutäti”. Miksi!? Ihan kuin jostain harrastajateatterin sketsi-improsta. Jotenkin laiskaa ajattelua. Ei mitään uutta.

Köyhät ihmiset ovat tässä joko rikollisia, tyhmiä ja yksinkertaisia tai ”syrjäytyneitä alkoholisteja”. Ok. Päähenkilö on myös jotenkin tosi vastenmielinen, tekee todella outoja, eikä yhtään samastuttavia valintoja ja kuvaus hänen nostalgisista ”ihanista avioliittovuosistaan” on jotenkin täyttä klisettä ja höttöä. Hyvien näyttelijöiden takia olen nyt katsonut hieman tätä. Oman alani (näyttelijäntyön opettaja olen) takia minua myös kiinnostaa, että mikä Suomen kansaa näin kiinnostaa. Mustaksi komediaksi tätä on kai tituleerattu ja niin kai se pitää nähdä. Mutta minua eivät kyllä jotenkin väkivalta, vihaisuus, kökkö käsikirjoitus ja kliseiset hahmot naurata. Enemmänkin tämä sarja vain hämmensi ja ahdisti jakso jaksolta enemmän. En myöskään ymmärrä sitä, miksi pitää replikoida samat asiat, jotka on jo kuvin näytetty ja elein näytelty. Se on katsojien aliarvioimista.

Makuasioita toki ja saa todellakin olla eri mieltä.  Ehkä sarjassa kiinnostaa ihmisiä tietynlainen groteskius, roisius, ylilyöty, jopa teatraalinen näyttelijäntyö ja ehkä hitusen yllättävä huumori ja ”rohkea naispäähenkilö”. Ylilyövyys ja komediakin voisi olla nokkelaa, älykästä, yllättävää, inhimillistä, lämmintä ja vivahteikasta. Ei riitä, että miespäähenkilön tilalle laitetaan nainen ja kaikki muu onkin sitten vanhaa kliseiden toistoa.

Kyllä tässä hieman potentiaalia ja viihdearvoa kuitenkin on. Hitusen on jopa naurattanut esim. päähenkilö joissakin kiperissä tilanteissa ja Kristo Salmisen hahmo. Laura Malmivaara tekee kyllä myöskin sarjan päähahmona ihan mainiota työtä ja Katja Küttnerin lapsuusystävän hahmo tuo hieman kaivattua lämpöä, inhimillisyyttä ja moniulotteisuutta sarjaan. Outoja valintoja hänkin kyllä tekee, mutta sitäpä kai se musta komedia vaatii.

Tässä sarjassa ongelmallisinta on ehkä juuri päähenkilön (ehkäpä ohjaajan?) vihamielinen asenne maailmaa ja ihan kaikkea ja kaikkia kohtaan ja yllättävän kliseinen käsikirjoitus. Päähenkilön vihamielisyyttä selitetään kylmällä ja etäisellä äitisuhteella. No, ehkäpä loppua kohti päähenkilöönkin tulee jotakin lämpöä, mutta valitettavasti en jaksa katsoa sarjaa sinne asti. Kolme jaksoa riitti.

Mummola-elokuva oli tosi hyvä! Ohjaaja: Tia Kouvo.

Enpä ole näköjään juurikaan jaksanut tänne kirjoitella sitten toukokuun. Olen ollut sairauden vuoksi hyvin uupunut, on ollut ihmissuhdemurheita ja sitten kyllä pieniä reissujakin ja lisäksi uuden ja vanhan kodin välillä ramppaamista.

On kyllä tavallaan ollut ihan hyvä kesä sairaudesta ja sydänsuruista huolimatta. Uusi koti maalla on ihana ja olen ollut paljon ulkona ja jotain sosiaalistakin on ollut, kun ihmisistä on kiva tulla meille maalle käymään. Tuntuu, että elämä maalla on jopa sosiaalisempaa, koska sinne tosiaan tupsahtaa aina silloin tällöin kyläilijöitä. Esimerkiksi juhannus meni leppoisasti sen vuoksi ja myös vaikkapa siskoni on sanonut tulevansa jossain vaiheessa kirjoitusretriittiin luoksemme maalle. Olen myös alkanut uida taas viileässä vedessä, koska asumme melkein joen rannalla. Keho kyllä lämpenee tosi hitaasti uimisen jälkeen, kun energiatuotanto on mitä on, mutta henkisesti uiminen on tehnyt hyvää. Tai ei sitä nyt uimiseksi oikeastaan voi sanoa, kastautumistahan se enemmänkin on!

Muuttoa en ole jaksanut juurikaan edistää. Voimat ovat olleet niin vähissä, että ainoa, mitä olen toistaiseksi saanut aikaan, on vaatteiden läpi käyminen (osittain) ja turhien kirppislaatikoihin lajitteleminen. Nyt ne vaatteet pitäisi sitten vielä saada pusseihin ja viedä sinne vaatekeräykseen. Seuraava rupeama on työhuoneen tsekkaaminen. Pitäisi käydä läpi työpöydällä lojuvat roju- ja paperikasat jne., että saisi sen työpöydän sitten kuskattua uuteen työhuoneeseen maalle. Enhän mä siis sairaudeltani paljoa mitään töitä jaksa enää tehdä mutta kiva silti on, että mulla tulee olemaan oma pieni tila ts. saunakammari, jossa voin rauhassa esim. opetella reploja tai soittaa tai laulaa ilman, että toinen häiriintyy tai että itse häiriinnyn toisen läsnäolosta. Edelleen mulla olisi haaveena saada se esitys tehtyä ja siihen tarvii kyllä omaa tilaa. Uudessa kodissa tehdään nyt pintaremppaa ja koska mulla ei ole voimia tehdä siellä mitään, niin olen nyt pysynyt pari viikkoa suosiolla pois jaloista. Väsyn myös kovasti kaikesta kolinasta ja hälinästä, niin on parempi, että olen täällä vanhassa kotona enemmän nyt syksyllä vain. Ehkäpä jouluun mennessä saataisiin muutettua, saa nähdä. Tätä menoa ehkä ensi kesänä!!

Työtkin tuossa alkoivat ja on kyllä tänäkin vuonna ihana ja inspiroiva näyttelijäntyön porukka. Joka vuosi ryhmät ovat hyvin erilaisia, mutta jotenkin mulla on käynyt tosi hyvä tuuri, koska joka syksy ryhmät ovat olleet täynnä kivoja tyyppejä, joista itsekin inspiroidun. Näyttelijäntyö jaksaa kyllä kiinnostaa mua ihan opettajana ja tutkijanakin loputtomiin. Toki on tullut sellainen olo nyt viimeistään, että pitäisi kyllä vähitellen päästä lavalle, jos suinkin jaksaisin, että saisin pidettyä yllä ammattitaitoani ja säilyisi käytännön kosketus itse näyttelemiseen ja esiintymiseen. Riehumaan en pysty mutta jospa jotain ihan hissuksiin ja maltilla pystyisi tekemään.

Nyt on tullut myös hinku ohjata mutta onneksi pääsen tavallaan myös opettajan työn kautta ohjaamaan esityksellisempääkin. Toki olisi ihanaa, kun voisi jatkaa samojen ryhmien kanssa pidempäänkin ja nähdä heidän kehityksensä ja päästä tekemään yhdessä esitystä. Nyt mulla vaihtuu ryhmät joka vuosi, joten näen heidän kehitystään vain sen syksyn ja onneksi monien kohdalla myös kevään opetuskauden ajan.

Hyvin rajallista on  jaksaminen, joten suuri osa voimista menee tuohon yhteen opetuskertaan viikossa, paljoa muuta en jaksa. Toki sitten syksyn aikana aina hieman tottuu taas työhön, mutta kyllä se palautuminen aika hidasta nykyisin on. Viime vuonna  yritin opettaa kahta ryhmää viikossa mutta viiden opetuskerran jlk huomasin, että se on kyllä liikaa. En ehtinyt palautua maanantaista keskiviikkoon mennessä ja rasitus alkoi kumuloitua. Alkoi tuntua, että kunto romahtaa totaalisesti, jollen luovu toisesta ryhmästä. Kivaahan se olisi muuten opettaa vaikka joka arki-ilta! Tai vaikkapa kolme kertaa viikossa ja sitten lopun aikaa esim. ohjata jotakin esitystä ja olla mukana näyttelijänä toisessa.

No tilanne nyt on, mikä on. Sentään vielä jotenkin hengissä olen. Pitää yrittää nauttia siitä, mitä vielä on ja mitä jaksaa. Nyt sentään taas ihmissuhteet kunnossa ja töissäkin on kivaa uupumuksesta huolimatta ja kavereitakin on elämässä ja aika isoja oivalluksia on myös tullut tässä viime viikkoina liittyen esim. joihin aikaisempiin vaikeuksiin ihmissuhteissa jne. Olen oppinut itsestäni paljon ja oppinut välttämään samoja virheitä/tunnelukkoista käyttäytymistä läheisissä suhteissa. Sekin on suuri askel eteenpäin omassa elämässä. Nyt kun ei ole mitään mihin paeta hankalia tunteita, esim. liikunta, työ, tanssiminen tms. (joskus oli myös syöminen tai some), niin on ollut pakko kohdata ne tunteet ja oppia käsittelemään niitä. Että jotain ”hyötyä” tästä sairaudestakin ja siitä, etten voi enää esim. juosta tai uida. Aiemmin lähdin urheilemaan, jos ahdisti ja pakenin tunteita siihen tai sitten  uusiin projekteihin tai aika usein esim. tunnesyömisen ja urheilun vuorotteluun. Nyt elämästäni on pudonnut sellainen kokonaan pois, koska en voi urheilla, enkä halua enää syödä tunteisiini.

Läheiset ihmissuhteet ei ole mulle edelleenkään helppoja, mutta tuntuu, että olen nyt viimekuukausina tosiaan löytänyt parempia keinoja olla niissä ja käsitellä tunteita ja ottaa asiat kevyemmin. Välillä on ollut tässä aika raskasta ja menetin jossain välissä ruokahalunkin mutta nyt on taas onneksi painoa tullut takaisin ja ruoka maistuu. Olen myös huomannut, että elo-syyskuu ovat mulle vähän vaikeita kuukausia henkisesti aina, mutta lokakuussa yleensä jostain syystä usein helpottaa. Ja sitten onkin jo melkein joulu. Eli mikäli sairautta ei olisi, niin asiat olisivat tällä hetkellä aika hyvin!

Kivaa alkavaa lokakuuta kaikille!