Ladataan...
ALGO NUEVO

"Olen ajatellut mitätöimistä ja siitä seuraavaa sisäistettyä mitättömyyden kokemusta. Sitä miten naisen asema on ollut vuosisatoja eräänlainen itseään ruokkiva kehä. Kun ensin on tarpeeksi kauan vähätelty ja painettu alas, ruokittu häpeällä ja inholla, ovat naiset pikkuhiljaa luopuneet harhakuvitelmistaan ja hiljenneet. He ovat lakanneet ottamasta tilaa, lakanneet luulemasta itsestään liikoja ja tyytyneet palvelijan asemaan. Ja sitten, kun ajat ovat hieman muuttuneet, yhtäkkiä pitäisikin osata toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä, ottaa tilaa ja nauttia. Missä ovat naiset, me kyselemme. Miksi he puuttuvat pörssiyhtiöiden hallituksista, politiikan arvovaltaisimmilta paikoilta ja taidemaailman huipulta? Miksi he eivät vain osaa ottaa rennosti? Aivan kuin tuhansia vuosia pitkä historia olisi yhdessä yössä pois pyyhitty. Jos haluamme, että asiat olisivat toisella tavalla, on meidän ensin kohdeltava naisia tuhat vuotta kunnioittavasti ja katsottava sitten, onko mikään muuttunut. 

Uskon, että taiteen tekeminen on tilan ottamista ja äänen käyttämistä. Taiteilijuus on subjektina toimimista. Mutta juuri taiteen parissa naiselle on perinteisesti tarjottu objektin osaa, passiivisuutta ja katseen kohteena olemista, alastomana divaanilla makoilua. Pitkät perinteet on myös sellaiselle, että naiset, jotka eivät tyydy asemaansa, vaan tekevät mitä haluavat, pyritään repimään alas. On tavallista, että tällaisia naisia nimitellään rumiksi, epäviehättäviksi, noidiksi tai hirviöiksi, ja viimeistään tällä tavalla heidät saadaan usein vaikenemaan, piiloutumaan kaukaiseen luolaan käärmehiuksineen."

Teksti on Saara Turusen Meduusan huone -blogista. Tämä pätkä jotenkin kosketti.

 

 

Olen itse hissutellut (ammatillisesti mutta usein myös ihmissuhteissa) jossain määrin läpi elämäni. Nynnyillyt läpi nuoruuteni ja päästänyt lukuisia junia ohitseni uskaltamatta tarttua tilanteisiin. Toki joitakin rohkeita repäisyjäkin on tapahtunut. Näitä ovat olleet ylipäänsä teatterikouluihin hakeminen peloista huolimatta, omien esitysten tekeminen ja esimerkiksi tuottajan pestit, jota ovat olleet ehkä stressaavimpia kokemuksia elämässäni. 

Osin tuo alisuoriutuminen voi johtua silkasta mukavuudenhalusta ja laiskuudesta, viihdyn yksin, inhoan kovia ääniä, ihmismassoja ja tavallaan jopa esilläoloa. Olen erityisherkkä ja kova stressaaja. Oppiminen on myöskin ollut minulle aina kova paikka; "oppiminen kun on aina isku egoa kohtaan" ja minun egoni on, varsinkin lapsuudessa ollut aina aika surkea kokemaan kolhuja ja epäonnistumisia. Oppiminenhan vaatii ihan jatkuvaa epäonnistumisen sietämistä ja nolostumista.

On ollut turvallista kieltäytyä, vetäytyä ja jäädä syrjään. Osin alisuoritutuminen on johtunut sosiaalisista peloista, ujoudesta ja epäonnistumisen pelosta. Mutta kyllä samastun myös paljon tuohon, mistä Saara Turunen kirjoittaa; hissuttelen, koska niin meidän naisten odotetaan ja oletetaan tekevän. Pelkään onnistumista, kateutta, kivittämistä ja sitä, että ajatellaan, että "Mitä tuokin keski-ikäinen tantta oikein kuvittelee itsestään?", "Eihän tuo nyt oikeastaan osaa mitään", "Miksi juuri tuo muka kokee oikeudekseen tehdä taidetta meidän muiden verorahoilla!?" Ja sitten meidän kuuluu tietenkin myös hävetä tätä pelkuruuttamme, pitää se piilossa ja esittää reteää!

Tavallaan se, että ymmärtää tuon naisiin kohdistuneen alistamisen historian, auttaa ymmärtämään myös omia valintoja. Mistä se rohkeus meihin yhtäkkiä olisi humpsahtanut, jos on koko lapsuuden ja nuoruuden nähnyt lähinnä menestyviä miestaiteilijoita? Mistä olisin saanut sen rohkeuden, kun elämässäni ei ole rohkeita naisesikuvia ollut? 

Toki omalla lapsuudella, vanhempien esimerkillä, sisaruksilla ja opettajilla on myös merkitystä sille, miten itsetunto lähtee kehittymään. 

Mietin, mitä pahaa tapahtuu, jos yritän, teen, kokeilen, opin, ehkä mokaan ja epäonnistun (sehän on välillä väistämätöntä). Konkreettisesti tuollaisella pelkuruuden hetkellä mulla pyörii päässä muutamien entisten opiskelukaverimiesten ja parin naisenkin ironiset ja ilkeät kommentit. Osa kommenteista ei välttämättä edes olleet oikeasti pahoja, osa kommenteista on jopa ihan oman pääni sisäisiä (!) ja jotenkin projisoitu noihin rentoihin, egoa pursuaviin teatterimiehiin tai klikkiytyneisin teatterinaisiin. Näin ääneen sanottuna tämä kuulostaa ihan naurettavalta. Pelkään siis tehdä asioita siksi, koska pelkään, mitä nämä miehet tai naiset ajattelisivat tai MITÄ ITSE KUVITTELEN HEIDÄN AJATTELEVAN. Mitä helvettiä? Miksi jonkun  random-ex-opiskelukaverin sanomisilla olisi edes mitään merkitystä? 

Olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan, että kaikilla muilla on kyllä oikeus tehdä, mutta minulla ei. Kuitenkin oikeasti kyse on paljolti fokusoinnista, ei jostain mystisestä lahjakkuudesta. Kyse on siitä, että antaa itselleen oikeuden ja luvan tehdä ja keskittyä. Jos haluan keskittyä esitysten tekemiseen ja suuri osa (Mikä ihmeen suuri osa? Ketä edes kiinnostaa?) ajattelee sen olevan haihattelua, mitä sitten? Mitä järkeä on lykätä ja paeta asioita, joihin tuntee paloa? Ensin täytyy antaa itselleen lupa tehdä, vasta sitten voi mahdollisesti saada tekemiselleen myös muiden hyväksynnän. 

Tässä suhteessa on muutamia julkisuuden henkilöitä, jotka toimivat inspiraationani. Yksi näistä on Paula Vesala. En edes erityisemmin pidä hänen musiikistaan ja laulutyylistään, mutta ihailen ja inspiroidun hänen tavastaan tehdä asioita. Varmasti hänkin pelkää ja kokee epävarmuutta, mutta tekee silti. Pointti siis on, että ihan tavallisella äänellä ja ulkonäöllä pääsee tekemään kiinnostavia juttuja, kun vaan menee ja tekee ja on ahkera. Kaikki me ollaan tavallisia. Jotkut ovat vain rohkeampia ja ahkerampia kuin toiset, enkä nyt kiistä, etteikö Vesala olisi myös musikaalinen, fiksu, taitava ja karismaattinen tyyppi. Lähipiirissäni on myös muutamia vahvoja ja rohkeita naisia, joita ihailen. Heiltä olen oppinut ihan viime vuosina esimerkiksi sen, että sitä voi ihan konkreettisesti määritellä itselleen, mitä "ammattilaisuus" minulle merkitsee ja mitä taitoja se vaatii ja sitten mennä sitä kohti, eikä jäädä lillumaan ja murehtimaan, että kukaan ei huoli minua mihinkään, koska en ole ammattilainen. 

En ajattele, että menestys toisi onnea. Pieniä onnenhetkiä tuo se, että ylipäänsä tekee ja kokee asioita ja se, ettei aina vaan pakene ja himmaile. Joskus himmailu on ihan ok, mutta jos se jatkuu vuosikymmeniä, niin ei se tunnu silloin omalta elämältä, ainakaan minun elämältäni. 

Tuosta naisen tuhatvuotisesta alistamisesta varmasti joku muu osaa kirjoittaa paljon fiksummin kuin minä ja tämä lähti nyt vähän sivuteille tämä juttu, joten jätän yhteiskunnallisemman otteen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. (Huomaatteko kuinka pelkuruus taas astui esiin? "Kirjoittakoot fiksummat!")

Tässä vielä linkki Saaran blogiin: https://medusanhuone.blogspot.com/ 

Pidin kovasti Saaran edellisestä esityksestä "Tavallisuuden aave" ja terävistä huomioista siinä, uskon pitäväni myös tästä tulevasta. 

Ladataan...
ALGO NUEVO

Menen huomenna ja perjantaina assaroimaan eräälle lasten kokkikurssille. Olen tehnyt assarointeja taidekursseilla paljonkin viime vuoden aikana, mutta jostain syystä tämä kokkikurssi nyt jännittää! 

Viime yönä näin painajaista, että yritin kopioida kokkikurssin opettajan mulle lähettämiä reseptejä viimetipassa kalalta haisevin ja pullataikinaisin käsin ja jotenkin kaikki muutkin assarit ja vetäjät halusivat kopioida tai printata samaan aikaan omia juttujaan. Lisäksi mun sormet osuivat koko ajan harhaan ja tulostin jotain väärää puolta 300 kpl, enkä saanut kopiokonetta pysähtymään ja sitten paperit  jäivät juntturaan ja pullataikinaa oli joka paikassa. Lopulta opettaja tuli huohottamaan niskan taakse, "että mikä täällä maksaa!" ja huusi mulle "miten sä voit olla noin helvetin huono kopioimaan!" Aloin tietenkin itkeä ja silmissä vaan vilisi ja kädet huitoivat lisää vääriä nappeja. 

 

 

Lopulta meni tunti ja toinenkin, enkä koskaan ehtinyt kurssille! Opettaja jäi myöskin sekoilemaan paperien kanssa, eikä hänkään koskaan päässyt kurssille. En tiedä, mitä lapset tekivät sillä aikaa. Ehkä he kaatoivat kiehuvaa vettä päälleen, tukehtuivat kuumaan pullaan, riehuivat veitsien ja juustohöylien kanssa ja sivalsivat toisiaan vahingossa valtimoon. 

Tänään aamulla oli tullut kollegalta viesti: "Mä voin kopioida nää tänään valmiiksi". Luojalle tms. kiitos kollegoista!

En siis ole koskaan edes tavannut tätä opettajaa ja hän on varmasti oikein mukava ja lapsetkin toivottavasti kilttejä. Kokkailu ei ole mulle myöskään vierasta, olen itsekin ollut töissä lounaskokkina ja leipurina. En siis nyt ihan ymmärrä, mikä tässä niin jänittää. Ehkä ne lapset ja keittiöveitset. 

Olisipa jo tiistai 5.3., kun ollaan lomalla jossakin lämpimässä. 

 

Ladataan...
ALGO NUEVO

Tänään löysin soololleni ihanan esitystilan! Tai pikemminkin näin tilan ja päätin, että teen sinne soolon. Tänään selvisi myös, ettei haaveilemistani teksteistä tarvitse maksaa tekijänoikeuksia muuta kuin kääntäjälle. Onnen päivä!

Kaavailen soolon ensi-iltaa marrasjoulukuulle, sillä toisen esityksen ensi-ilta on syyskuussa. Soolon työstämisen aloitin ajatuksen tasolla jo tänään. Hyvä fiilis räntäisestä säästä ja yskästä huolimatta. 

Jostain syystä tykkään tehdä esityksiä tekstilähtöisesti, vaikka teksti olisi lopulta vain ihan pieni osa esitystä. On kivempi lähteä tekemään, kun on jokin kiintopiste tai lähtökohta; minulle teksti ja tila ovat sellaisia. Kerran olen yrittänyt mennä täysin aihe edellä ilman mitään muuta materiaalia. Aiheena oli yksinäisyys... kunnes sain kokopäivätyön ja Ryhmis ehti ensin.

Syksyllä olin suunnitellut tekeväni duettoa "rumasta/epämuodostuneesta naisesta" ja nyt kuulema Saara Turunen on tehnyt tuota aihetta sivuavan esityksen Q:hun! Mitä hittoa! Miten mulle aina käy näin! No, eihän se toki estä mua sitä esitystä tekemästä ja lähtökohta Saaralla aika eri kuitenkin (myytti) ja tämä meidän esitys pohjautuisi erääseen romaaniin. 

 

 

Tällaista tämä on, aiheet ja aihiot liikkuvat ajassa ja ilmassa ja sitten käy niin, että jokin aihe kiteytyy ja polttelee niin paljon, että useampi tulee tarttuneeksi siihen samaan aikaan. Tuo duetto nyt kuitenkin taitaa ajanpuutteen vuoksi jäädä odottelemaan parempia aikoja. Lisäksi olen hakemassa muutamaan kouluun, enkä tiedä, missä asun syksyllä, joten dueton tekeminen olisi tosi hankalaa. Mulla myös menee toisen ihmisen ohjaamiseen tosi paljon aikaa ja energiaa. Käy usein niin, että panostan tosi paljon toisen ohjaamiseen ja sitten, kun itsekin olen lavalla, en ehdi keskittyä omaan ilmaisuun ollenkaan ja esiintyminen on vähän sinnepäin. En ole koskaan aiemmin tehnyt ihan kunnon sooloa, joten kiinnostaa nähdä, millainen siitä tulisi. 

Turunen muuten kirjoittaa blogia mainitun esityksen tekemisestä. Kiinnostavia ajatuksia: https://medusanhuone.blogspot.com/

 

 

En ole liikkunut influenssan vuoksi lähes kuukauteen ollenkaan, jollei oteta huomioon muutaman kerran kävelemistä juna-asemalle ja takaisin. Välillä on ollut pakko mennä töihin ja huomaan, että imusolmukkeet turpoavat ihan pienestäkin stressistä ja kylmä ulkoilma alkaa yskittää. 

Myöskään elokuvien katsominen ei päänsärystä ja kuumeilusta johtuen ole viimeaikoina onnistunut, joten olen kuunnellut läpi Auta Antit ja Ted och Kaj -jaksojakin varmaan parisenkymmentä (ruotsi on plussaa!). Knalli ja sateenvarjo -uusinnat tulevat myös korvista. 

Onkin ollut nyt onni, että voin vihdoin lukea! Tänään luin puolet tästä: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/252760/TeaK_68.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Oli hyvä! Suosittelen, jos dramaturgia-asiat, teatteri tai tanssi kiinnostavat. 

On ollut mukava palata taidekasvatus- ja toimistohommista pikkuhiljaa tai täydellä rytinällä, miten sitä nyt tulkitseekaan, taas teatterin tekemisen pariin. 

Ladataan...
ALGO NUEVO

Kliseinen otsikko johtunee siitä, että junnaavan joulu-tammikuun jälkeen tuntuu siltä, että jotakin on alkanut tapahtua, omassa mielessä siis. Olen tosin ollut kolme viikkoa influenssassa eli koko helmikuun. Ehkäpä influenssasta toipuminen ja töiden loppuminen ovat saaneet aikaan jonkinlaisen hybriksen. Tuntuu, että voi mennä minne vaan, tehdä mitä vaan, moni asia kiinnostaa ja aikaakin on! Tiedä sitten, kuinka pitkälle rahat riittävät, jos ei ole onnea apurahapelissä, mutta nyt en jaksa murehtia siitäkään. Täytyy nyt nauttia, kun on vihdoin sellainen olo, että pyörät ovat lähteneet pyörimään!

Oikeasti fyysinen olo on edelleen kurja: vetelä, voimaton, räkäinen ja vertakin tulee nenästä vähän väliä, mutta energia onkin nyt henkistä. 

Olen hieman miettinyt, onko tämä kaikki energia oikeastaan lähtöisin siitä, etten ole päässyt flunssan vuoksi tanssimaan. Onko tanssi kuitenkin se, joka syö eniten voimia ja itsetuntoa sekä aiheuttaa ikäkriisiä, voimattomuutta ja alemmuudentunnetta? Nyt kun en ole voinut tanssia, olen yhtäkkiä pystynyt keskittymään lukemiseen, apurahojen hakemiseen esitysprojektille, ajattelemiseen, kirjoittamiseen ja ylipäänsä innostunut uusista asioista. Varmasti työn loppuminen on suurin vaikutin, että energiaa taas on, mutta olen kyllä myös hieman alkanut kyseenalaistaa tuota kunnianhimoista tanssiharrastustani; pitäisikö sittenkin leipoa siitä "vain ihan kiva harrastus kerran viikossa", eikä edes yrittää jotenkin kehittyä siinä lajissa? Pitäiskö keskittyä sellaisiin asioihin, joihin on edellytyksiä ja joihin ikä ei ole esteenä? Keho ei meinaa jaksaa treenata. En tiedä. En ole vielä ehkä kuitenkaan valmis luopumaan, koska voi olla, että syypää ei ole itse tanssiminen vaan se miten suorituskeskeisesti suhtaudun siihen ja itseeni. 

 

 

No se nyt on kuitenkin fakta, että päivätyöt loppuivat ja jatkuvat satunnaisina keikkoina, kunnes nekin loppuvat. On siis aikaa tehdä kaikkea muuta: treenata tekstiä tulevaa esitystä varten, lukea, kirjoittaa ja tanssia.. sitten kun taas pystyn. Esityspäivät on nyt sovittu syksylle ja esitys tehdään myös ruotsiksi, joten siinäkin riittää projektia kevääksi, kun opettelen lausumaan tekstiä oikein ja lisäksi palautan myös suomenkielistä tekstiä mieleeni.

Olen myös innostunut eräistä novelliteksteistä ja haikallut niistä jonkinlaista sooloa. (Ongelma on tällä hetkellä lähinnä tekijänoikeuksissa, joista en ole saanut mitään selvyyttä.) Olen myös ajatellut jatkaa espanjan opintoja sekä opetella soittamaan kitaraa. Haluan myös jollain tavalla alkaa taas laulaa ja kitaran soittaminen liittyy siihen. Mieli tekisi tehdä ihan omia lauluja. Lisäksi olen hakenut töitä, joista oikeasti haaveilen. En usko, että saan yhtäkään niistä työpaikoista, mutta sekin on jo paljon, että uskalsin hakea. Ja tulipahan päivitettyä CV aivan uudesta näkökulmasta! Yhteen kouluunkin olen hakenut, maisteriohjelmaan, saa nähdä. 

 

 

Olen hieman pelännyt, mitähän tästä keväästä tulee, kun ei ole päivätyötä. Kun on töissä, ei tarvitse aikatauluttaa omaa elämää, sen kun vain tekee työt ja tulee väsyneenä kotiin. Olin kevään 2016 samalla lailla "vapaa" juuri valmistumiseni jälkeen. Silloin en oikein saanut mistään kunnolla otetta ja huhtikuussa olin niin ahdistunut, että hakeuduin kahvilatyöhön ajatuksella "kunhan on jotain". Kesä olikin sitten todella mukava ja työntäyteinen ja antoi potkua teatterin tekemiseen. Kahvila, jossa työskentelin, osoittautui lisäksi niin mahtavaksi paikaksi, että menin sinne seuraavanakin kesänä, tuolloin leipuriksi. Joskus on siis vaan parempi luovuttaa ja "tehdä vain jotakin". Nyt kuitenkin on sellainen olo, että vapaus ei ahdista, vaan antaa mahdollisuuden mennä oikeaan suuntaan. 

Varmasti myös valon lisääntyminen ja tuleva matka piristävät. Kahden viikon päästä ollaan jo lähdössä reissuun! 

Pages