Kolmet pääsykokeet ja valinnan vaikeus
Olen käynyt kesän aikana kolmissa pääsykokeissa ja tehnyt yhden esittelyvideon. Video ja kolmannet pääsykokeet tuottivat tulosta ja minulla on nyt valinnan paikka. Toinen koulu olisi melko lähellä Helsinkiä, saisin palautella ruotsin kielen taitojani, pääsisin tanssimaan täysipäiväisesti ja ramppaaminen viikonloppuopinnoissa Helsingissä kävisi helpommin. Toinen koulu on sen sijaan ihan ”helvetin skutsissa”, mutta pääsisin opiskelemaan teatteri- ja elokuvanäyttelemistä täyspäiväisesti ja iltaisin voisin sitten tanssia. Matkat viikonloppuopintoihin vaan venyisivät pitkiksi. Mutta pääsisin todellakin pois Helsingin metelistä ja pissan ja viinan hajuisista kaduista!
Luulen, että tiedän, ”mitä sydän sanoo” ja kroppa sanoo samaa. Sain lääkäriltä kehoituksen liikkua kevyemmin ja vähemmän ja jopa pitää liikuntataukoa ihan kokonaan, joten valinta taitaa olla aika helppo.
Silti: Helsingin, kodin ja miehen ”jättäminen”, jatkuva junassa istuminen ja ihan uuteen porukkaan meneminen ihan vieraaseen kaupunkiin tuntuvat ajatuksen tasolla helpommalta kuin käytännössä.
Olen todellakin mennyt perse edellä puuhun. Valmistuin ensin parikymppisenä kulttuurituottajaksi, sitten teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ja nyt haluan opiskella täyspäiväisesti esiintymistä. Toki aiemmassakin teatterikoulussa pääsin lavalle, ja jos jonkinmoista näyttelijäntyön kurssia ja projektia on takana niin omien opintojen, produktioiden kuin Avoimen Teatterikorkeankin kautta. Haave täyspäiväisistä näyttelijäntyön opinnoista on kuitenkin kaihertanut jo pitkään, ehkä jo kymmenisen vuotta, ja vaikka ikää onkin jo, ei se teatterin tekemisessä mielestäni haittaa yhtään, päinvastoin.
Minulle on pitkään tolkutettu, että en saisi näyttelijäntyön perusopinnoista enää mitään irti, että osaan perusteet jo moninkertaisesti. Näin varmasti osittain onkin, osaan toki jo paljon, mutta silti koen, että päätoimiset opinnot ammattimaisessa ohjauksessa ja kivassa ryhmässä eivät voi mennä hukkaan. Aina on jotain opittavaa. Lisäksi mulla ei ole sellaista pitkää harrastajateatteritaustaa näyttelijänä, kuten monilla kanssaopiskelijoilla ohjaajakoulussa oli. Siksi koin koulussa monesti alemmuutta. Aluksi en saanut rooleja, koska olin niin ujo ja kokematon ja sitten kun aloin rohkaistua ja tehdä omia projekteja, en saanut rooleja ja ohjausta tunneilla, koska ”olin jo niin kokenut ja osasin jo kaiken”. Kursseja kurssien perään, muttei yhtään valmista esitystä, joissa olisin saanut olla mukana. No toisessa teatterikoulussa pääsin sitten kyllä enemmän tekemään esityksiäkin, mutta silti koen, että paljon olisi vielä opittavaa. Olen tehnyt melko paljon fyysistä ja tanssillista ja impropohjaista mutta vähemmän tekstityöskentelyä ja vaikkapa draamaa. Ja ylipäänsä ohjattavana oleminen, siitä haluan lisää kokemusta… ja että pääsisi nyt ylipäänsä vaan tekemään ennen kuin uskallus mennä lavalle katoaa kokonaan!
Jos olisin nyt 20-30 -vuotias, valitsisin varmastikin tanssikoulun, tekisin paljon fyysistä ja jatkaisin sitten myös teatterin suuntaan. Olen hyvin fyysinen ilmaisultani ja (nyky)tanssissa moni asia kiehtoo. Vaikka kehoni onkin hyvin oppivainen, kunhan vain opetan sitä säännöllisesti, olen huomannut, että koska palautuminen on tässä iässä todella hidasta, on tanssitaidon ylläpitämisestä, saatika uuden oppimisesta tullut haastavaa. Tunneilla käyminen on enemmänkin sinnittelyä, kun niillä ei pysty käymään niin tiiviiseen tahtiin, että näkyvää kehitystä tapahtuisi. Pitkät flunssat viime syksynä ja keväänä tiputtivat minut pari tasoa alemmas omilta tunneiltani, enkä saanut kirittyä enää kesänkään aikana takaisin ”omalle tasolleni”. Sinänsä ei ole niin väliä, minkä tason tunneilla käy, mutta mitä matalampi taso, sitä hitaammin tapahtuu oppimista. Siinä samalla motivaatio vähän pääsi karisemaan. Toisaalta, jos käy liian vaativilla tunneilla, tulee helposti loukkaantumisia, ylirasitusta ja turhautumista.
Lisäksi koen, että nykytanssiskene on aika sisäsiittoinen. Tanssin parissa keskittyisin luultavasti enemmän pedagogiseen puoleen ja ns. yhteisötanssiin harrastajien ja ”tavisten” kanssa kuin omien esitysten tekemiseen. Postmoderni ja hyvin käsitteellinen ja minimalistinen nykytanssi ei mua kauheasti kiinnosta ja toisaalta akrobaattiseen virtuositeettiin en enää tässä iässä yllä. Tanssiesitysten ja tanssin vieminen erilaisiin yhteisöihin ja laitoksiin kylläkin kiinnostaa.
Toki hiemen pelkään, että teatterikoulun valittuani menetän motivaation tanssimiseen kokonaan ja kroppa jäykistyy ja jähmettyy ja vanhenee ennen aikojaan. Mutta voihan olla että käykin päinvastoin, innostun uudelleen tanssimisesta, kun saan päivät tehdä jotain ihan muuta.
Teatteri on mulle koti. Jo yhden pääsykoepäivän jälkeen olin ihan liekeissä. Tuli pitkästäaikaa tunne, että tätä mun kuuluu tehdä ja että osaanpa mä jo paljon. Sitä tunnetta vastaan on vähän hankala taistella. Siksi luulen, että päätös on jo ainakin alitajuisesti tehty. Sulattelen silti vielä yhden yön. Voisinpa valita molemmat!
Ja tokihan on aina se kolmaskin vaihtoehto, ei huono tietysti sekään: Jäädä kotiin, mennä ”oikeisiin töihin” ja aikuistua. Sen taidan tehdä kuitenkin vasta vuoden päästä!