Mökkihöperö
Ai hitto että oli ihanaa olla mökillä viisi päivää! Ihanaa ja melko puuhakasta.
Meidän mökki ei ole mikään hulppea ”järvenrantahuvila”. Sen on rakentanut yhden huoneen asunnoksi 1800-luvun loppupuolella mummon (eli isän äidin, joka nyt olisi jo yli satavuotias) toisen aviomiehen isä ”Pikku-Heikki”. Mummo on asunut tuossa yhden huoneen mökissä 40-luvulta lähtien aina 70-luvun lopulle saakka yhdeksän lapsisen katraansa ja miehensä kanssa. Toki perheen vanhimmat lapset olivat tuolloin 40-luvulla jo lähteneet pesästä ansiotyöhön ja vanhin sotaankin.
Isäni on sittemmin 60-luvulla rakentanut mökkiin toisen huoneen eli keittiön, remontoinut pikkuisesta navetasta saunan sekä 80-luvulla rakentanut vielä (jossa rakennuspuuhissa itsekin olin lapsena mukana), sisarelleni ja minulle ”lisäsiiven”. Lisäksi vielä parikymmentä vuotta sitten isä remontoi ja rakensi n. 100 metrin päässä mökistä olevasta vanhasta rapistuneesta riihestä toisen mökin ”vierasmöksiksi”. Riihestä tuli hieno! Alakerrassa on tilaa pitää vaikkapa latotanssit ja yläkertaan mahtuu parhaimmillaan nukkumaan viisi ihmistä. Vanhempani asuvat nykyisin Seinäjoella, n. 80 km päässä mökistä, joten he pääsevät ajelemaan mökille kätevästi autolla, niin kauan, kun ajokortti on vielä isällä hallussa.
Mökki on meidän perheelle hyvin tärkeä paikka, siihen liittyy muistoja ja nostalgiaa monessa sukupolvessa. Vietimme mekin siellä sisareni kanssa 70-90 -luvulla kaikki kesät ja niinpä vaan äitikin on ”naapurin tyttöjä”. Mummola, eli äidin äidin koti oli n. 200 metrin päässä mökistä eli äidin ja isän lapsuuden kodit sijaitsivat ihan vierekkäin. Molemmat mummot ovat nyt kuolleet mutta ”mummolat” ovat rakennuksina edelleen olemassa. Isäni viettää mökillä paljon aikaa edelleen. Hän puuhastelee siellä vaikka mitä, välillä suorastaan raataa, ei osaa lopettaa työntekoa, vaikka ikää onkin jo.
Nytkin vanhempani heittivät minut Seinäjoen junalta mökille ja jäivät itsekin yhdeksi yöksi. Ihan ekana iltana, kun vanhempani olivat lähteneet oli vähän orpo olo ja jokin eksistentiaalinen yksinäisyys hieman vaivasi. Oli vähän samanlainen olo kuin oli silloin 20 vuotta sitten, kun muutin kotoa pois! Äitiä ikävä! Voinee johtua myös siitä, että olen huomenna muuttamassa 400 kilometrin päähän Helsingistä opiskelemaan. Koti-ikävä jo etukäteen ja mietin aluksi, että mitä helvettiä teen nyt täällä yksin tämän viimeisen lomaviikon! No, saipahan mies tehdä rauhassa kotona töitä.
Ekana iltana hieman myös ahdisti mennä yöllä pimeässä ulkovessaan, mutta sitten yksin olemiseen taas tottui ja päivät vaan hujahtivat puuhaillessa kaikenlaista. Sellainen jännä nostalgia vaivasi kyllä koko viikon. En tiedä, johtuiko tuo nostalgia haikailuista lapsuuden kesiin; oli ikävä mummoa, kuollutta serkkua, joka oli minulle kuin pikkuveli lapsena, kissoja, joita hoidin lapsena, nyt jo kuolleita mökkinaapureita… Lisäksi surettaa omien vanhempien väistämätön ikääntyminen ja terveyden rapistuminen. Toki nostalginen olo oli ihan siitäkin, että tämä kesä loppuu ja uusi vaihe elämässä alkaa. Kun viimeksi oltiin VAIN kaksi viikkoa sitten mökillä, oli vielä kesä, ja vaikka säät olivat melko samanlaiset silloin, oli silti kuitenkin hieman kesäisempää, vielä heinäkuu ja mieli Kosmos-festaritunnelmissa.
Mökillä toisaalta tulee lähes aina nostalginen olo. Siihen ympäristöön liittyy niin paljon muistoja ja historiaa, iloa ja surua menneiltä ajoilta. Kun viimeisenä päivänä kirjoitin mökin yhteiseen mökkikirjaan ajatuksia kuluneelta viikolta (tai lähinnä mitä olen tehnyt ja säätiloista ja marjamääristä), niin tuli mieleen, että kohta tätäkin saattaa lukea joku, joka ei tuntenut meidän perheestä ketään, kun minusta ja sisarestani kohta aika jättää. Kummallakaan meistä ei ole lapsia, mutta toivottavasti joku serkkujen jälkeläinen tai kuka tahansa meidän jälkeen, tulisi pitämään huolen mökistä, jota isä ja äitikin ovat vuosikymmeniä pieteetillä puunanneet ja huoltaneet!
Alkuviikosta lueskelin, tein ruokaa, lämmitin vettä ja saunaa, käyttelin vähän klapikonetta, pyöräilin, lenkkeilin ja kuuntelin radiota. Loppuviikosta marjahommat alkoivat painaa omaatuntoa sen verran, että perjantain kyykinkin sitten lähes koko päivän mustaviinimarjapuskassa klapihommien ohella. En ehtinyt edes saunoa. Marjat sain lopulta hillottua klo 12 yöllä ja sitten hikoilin koko yön ja mietin muuttoa ja jatkuvaa matkustelua, poimimattomia marjoja, halkaisemattomia puupöllejä ja nukuin tuskin ollenkaan.
Taidan kyllä olla jonkinmoinen erakko, viihdyn vaan niin hyvin yksin ja tuollaisissa käytännön hommissa. Käsin tiskaamiseen, ruuan laittamiseen, veden lämmittämiseen, ruuan keräämiseen puskista… kaikkeen tuohon hurahtaa aikaa ihan huomaamatta ja sosiaalisuuden tarpeeseen voi sitten vaikka kuunnella radiosta Ylen ykköstä tai laittaa faceen muutaman kuvan.
En sitten tiedä, että miten kävisi, jos viettäisin tuollaista elämää kuukausi- tai vuositolkulla. Alkaisiko yksin oleminen ahdistaa? Nyt ainakin tuntui, että olisin voinut jäädät tuonne vaikka marraskuuhun saakka! Toisaalta nyt olin tietoinen siitä, että koulu alkaa maanantaina, tapaan paljon uusia ihmisiä ja saan olla sosiaalinen. Ehkä juuri siksi osasinkin niin sydämeni kyllyydestä nauttia tuosta yksin olemisesta luonnon keskellä. Aikansa kutakin? Mökkiloman kruunasi vielä perjantain auringonpaiste ja lämpö. Lauantaina aamulla näin vielä pikaisesti vanhempani, jotka tulivat taas viikoksi keräilemään marjoja.
Alkaa kyllä pahasti näyttää siltä, että mieli alkaa vähän suuntautua pois Helsingistä ja alan yhä enemmän vuosi vuodelta viihtyä maalla. Kuka tietää, missä ollaan viiden vuoden päästä, kun miehellä tuntuu olevan vähän samat fiilikset. Ehkä pidetään jotain ankkatarhaa ja hiljaisuusretriittejä jossain Pernuunniemellä?! Helsinkiinhän pääsee aina takaisin, jos ikävä tulee.
Tässä vielä muutama kännykkäkuva kuluneelta mökkiviikolta. Nyt pitääkin mennä pakkaamaan. Juna skutsiin lähtee alle kolmen tunnin päästä ja huomenna alkaa koulu!
