Mieluummin pieni kiire kuin täydellinen apatia
Sain työpaikan. Kyse on ihan vain kesätyöstä muutamaksi kuukaudeksi, eikä ollenkaan oman alan, kaukana siitä. Työ on suorittavaa, ehkä yksitoikkoistakin ja fyysisesti raskasta.
Silti huomaan elämäntunnun ja merkityksellisyyden palaavaan takaisin. Yhtäkkiä mun on saatava luettua ainakin 30 väitöskirjaa, kirjoitettava sitä ja tätä lopputyötä varten, suunniteltava esitystä elokuun ensi-iltaa varten, luettava kymmeniä kirjoja ja siivottava kotia. Näitä asioita olisin hyvin ehtinyt tehdä tässä viimeisen kahden kuukauden aikana, ja toki jotain olen tehnytkin. Mutta.
Pikkuhiljaa päivät vain alkoivat valua sormien välistä, odotin vain iltaa, että pääsen nukkumaan tai hetkeä, kun voisin hyvällä omallatunnolla käydä ruokakaupassa (kun jääkaappi olisi lähes tyhjä). Tuijotin apaattisena tositeeveesarjoja ja pakotin itseni väkisin lukemaan romaaneja ja siivoamaan asuntoa. Kaikki tekeminen oli väkinäistä ja pakotettua, etteivät ”päivät valuisi ihan täysin hukkaan”. Tulevasta esityksestä alkoi muodostua jälleen jonkinlainen vankila ja kaikki teatterin tekeminen tuntui hyvin kaukaiselta ja merkityksettömältä yksin puurtamiselta. Apatia ei tietenkään vallinnut ihan joka päivä ja kokoaikaa, toki innostuksen hetkiäkin oli, mutta enenevässä määrin elämänhalu alkoi valua minusta. 
Työn vastaanottaminen oli oikeastaan kaiken järjen vastaista. Mulla olisi ollut tässä tanssipedan lopputyö valmistettavana ja sen lisäksi keskeneräinen esitys, jonka treenit alkavat todennäköisesti heinäkuussa ja jossa on vielä paljon ratkaistavia kohtia. Olen myös palautumassa fyysisestä ylirasitustilasta. Lisäksi joku voisi kysyä, miksi kahden korkeakoulututkinnon suorittanut ihminen ottaa vastaan tällaisen raskaan, huonopalkkaisen ja yksitoikkoisen työn.
Silti, jos mikään ei enää tunnu miltään, mitä iloa on siitä, että aikaa on? En pysty nyt edes tanssimaan ja urheilemaan, eikä mitään kodin ulkopuolisia ihmiskontakteja elämässä ole. Miksi en siis käyttäisi sitä aikaa siihen, että saan siitä rahaakin? Sitäpaitsi töissä voi olla ihan hauskaakin, siellä voi kohdata kivoja uusia ihmisiä ja ihan kaikki arkinen tekeminen kodin ulkopuolella tuntuu nyt mielekkäältä.
En myöskään halua, että esitys näyttää väkisin väännetyltä, enkä ihan oikeasti edes halua vääntää sitä väkisin, koska en saa siitä palkkaakaan, ja apurahatkin jäivät saamatta. Palkka tuossa projektissa on nimenomaan ollut se, että sitä on ollut kivaa ja antoisaa tehdä.
Tämä on tietenkin itsestäänselvää, mutta nyt, kun aikaa onkin rajallisesti, kaikki tuntuukin merkitykselliseltä. Yhtäkkiä draivi valmistaa esitystä ja tehdä lopputyötä on palannut! Saan paljon enemmän aikaiseksi ja tekeminen tuntuu helpolta.
En näe yksinäisyydessä, tylsyydessä ja eristäytymisessä oikeastaan paljoakaan hyvää. Tämä johtuu siitä, että olen viettänyt elämässäni niin paljon tällaisia yksinäisiä ”eristyskeväitä” ihan omaa pelkuruuttani, enkä tosiaan tarvinnut enää tällaista oivaltaakseni mitään uutta. Toki olen ehtinyt lukea ja opiskella enemmän ja esimerkiksi soitella enemmän vanhempieni kanssa. Olen ehtinyt kuunnella ruotsinkielisiä podcasteja ja venytellä. Mutta olen silti paljon mieluummin hieman kiireinen ja työstä väsynyt kuin masentunut, apaattinen ja lamaantunut.
On muuten jännä juttu, että niin moni on vasta nyt tuntunut oivaltavan yksin olemisen ja levon tärkeyden. Välillä tuntuu, että olen lähes ainoa tässä maailmassa, joka on saanut nauttia yksinäisyydestä jo ihan tarpeeksi elämänsä aikana.
Tietenkin hieman pelkään, että mitä jos olenkin sitten työn vuoksi koko ajan niin väsynyt, että opintojen ja esityksen valmiiksi saattamisesta tulee ihan mahdotonta. Tai mitä jos tartutan johonkuhun tappavan viiruksen, kun työpaikalla on satoja ihmisiä tai tuon koronan kotiin. Toisaalta joku siihen työhön olisi joka tapauksessa valittu.
Nyt tämä tuntui kuitenkin oikealta päätökseltä. En halua hukata elämänhaluani ja mielenterveyttäni taiteen vuoksi. Ja saahan siitä työstä ihan rahaakin, mikä ei ole huono juttu. Taiteen tekemisestä kun sitä harvemmin saa.