Oudoimmat asiat, joita stressaan

Yllätin itseni yhtenä iltana stressaamasta sitä, että ”en ole vieläkään tutustunut kunnolla työpaikan paloturvallisuusjärjestelmään”. Erikoinen stressinaihe siinä mielessä, etten ole ollut tuossa kyseisessä työpaikassa yli vuoteen.

Näen lähes säännöllisesti unia myös siitä, että olen juuri valmistumassa  ylioppilaaksi, mutta yhtäkkiä havaitsenkin, että minulta puuttuu lukemattomia lukiokursseja, viisi historian, kuusi biologian ja kaikki englannin kurssit ja ties mitä muuta. Sitten yritän epätoivoisesti selvitellä, että kuinka monta vuotta niiden suorittamiseen menisi ja ehtisikö ”opinto-oikeus” mennä umpeen ennen kuin  saisin kaiken tehtyä. Soimaan itseäni saamattomuudesta ja tenttikarkuruudesta. Usein unissa vielä kaikki tärkeät opettajat, joilta asiaa voisi kysyä, ovat kadonneet kesälomille tai jääneet eläkkeelle tms., ja asian selvittämisestä tulee mahdotonta säätämistä.

Ja siis ylioppilaskirjoituksistani on nyt tosiaan jo yli 20 vuotta. Kaikki meni silloin hyvin ja mitään kursseja ei jäänyt suorittamatta, vaikka livistinkin aika monelta englannin tunnilta kuvisluokkaan.  Teatterikoulun kanssa menikin sitten ”vähän” pidempään ja luulen, että nuo ”traumaunet” liittyvät teatterikouluaikoihin, jolloin painiskelin itsetunto-ongelmien ja tunnemyrskyjen kanssa. Opinnot venyivät, opinto-oikeus meni  umpeen ja jouduin hakemaan uudelleen toiseen teatterikouluun saadakseni tutkinnon suoritettua loppuun (eri koulu mutta sama tutkinto)  onneksi pääsin sisään.

Näen myös usein unia, joissa asun edelleen vanhempieni luona ja yritän etsiä työpaikkaa ja omaa asuntoa ja prosessi on  jotenkin ihan mahdoton, eikä mitään tunnu löytyvän. Näitä unia olen jälleen nähnyt tänä keväänä, kun kevään esitys peruuntui ja jäin taas pariksi kuukaudeksi miettimään, että mitäs seuraavaksi. Tunnen olevani jotenkin jälleen tyhjän päällä ja kaikki on aloitettava alusta. Periaatteessa kaikki on mahdollista mutta päätöksiä on jotenkin vaikeaa tehdä.

Yksi jatkuva stressinaihe on liika tavaramäärä. Etupäässä vaatteet. Minulla on ihan liikaa vaatteita ja olenkin aina kesäisin yrittänyt karsia niitä, mutta silti niitä pursuaa joka paikasta. Rakastan farkkuja ja villapaitoja. Mulla on farkkuja, joita en syystä tai toisesta käytä tai ”jotka eivät juuri nyt mahdu päälleni” pari säkillistä varastossa, koska niissä ei periaatteessa ole mitään vikaa. Aktiivisesti käytän ehkä noin neljiä farkkuja, mutta ei kai niitä muita voi ilman syytä poiskaan heittää! Olen lihonut kymmenen vuoden aikana noin kahdeksan kiloa. Silti olen säästänyt kivoja vaatteita, jotka mahtuvat vain 50-kiloisille, siinä toivossa, että… Lisäksi en koskan edes tee mitään, missä tarvitsisi kivoja vaatteita, varsinkaan nyt korona-aikana. Toimistotöissä käytin ns. oikeita vaatteita mutta teatterihommissa tulee käytettyä lähinnä pieruverkkareita. Ja niitä villapaitoja. Ja toki sitä tavaraa on muutenkin liikaa neliöihin nähden, astioita, kirjoja, koriste-esineitä, rikkinäisiä latureita… Myös kuiva-ainekaappi kaipaisi siistimistä…

Tämä nyt ei sinänsä ole outo asia, mutta aina, kun on liikaa aikaa stressaan ns. ura-asioita. Miksi en ole valinnut järkevämpää ammattia? Edelleen mulla on muutama ”kakkosammatti” -väylä mietinnässä ja periaatteessa voisin tällä hetkellä lähteä mihin vain suuntaan noista kolmesta. Nuo kolme väylää ovat: taiteilijapedagogi eli teatteri-/tanssiopettaja/ohjaaja, tiedottaja/media-alan osaaja tai tuottaja. Ongelma vain on, että tässä iässä pitäisi valinnat viimeistään tehdä ja mikäli jossittelua jatkaa loputtomiin, osaaminen ja taidot jäävät tavoittamatta. En haluaisi olla paska pedagogi, paska tuottaja tai paska tiedottaja ja tullakseen hyväksi joissakin näistä, hommaa kohtaan pitäisi nähdä hulluna vaivaa ja tuntea todellista intohimoa. Mutta onko tässä iässä enää edes varaa mennä intohimon perässä? Eikö pelkkä kiinnostus riitä ja se, että työstä saa palkkaa? Mikäli saisin tehdä ihan mitä vain ja saisin siitä rahaa, niin se olisi esitysten tekeminen ja itseni näyttelijänä kehittäminen. Toki työpajojen vetäminen, kirjoitushommat ja monipuoliset toimistotyöt kulkevat siinä hyvänä kakkosena. Periaatteessa kiinnostaa oikeastaan vain liian moni asia. Osaan monia asioita, mutta en ole missään alani huippu. Olen huomannut, että liika miettiminen on todella vaarallinen aikasyöppö. Jossain vaiheessa on vain lähdettävä johonkin suuntaan, loputon jahkailu ei johda mihinkään. No ensi vuoden ajan olen nyt ajatellut keskittyä edelleenkin teatteriin, näyttelemiseen, ruotsin kielen petraamiseen ja pedagogisten juttujen opiskelemiseen. Silti mietin, olenko pedagogiksi sittenkin liian introvertti, olisiko joku tiedottajanhomma kuitenkin paremmin luonteelleni sopiva? Miksi opiskelen näyttelemistä, kun hyödyllisempää olisi opiskella vaikka radiojuontamista, videoiden tekemistä, toimisto-ohjelmien hallintaa tai valokuvaamista?

Stressaan myös sitä, etten osaa englantia, siis siinä määrin kuin mitä periaatteessa työelämässä (ainakin toimistohommissa) pitäisi osata.  Viimeaikoina olen ottanut pieniä vauva-askelia kielenopiskelun suuntaan lukemalla esim. ääneen jotain opiskeluun liittyviä artikkeleita. Ongelma on se, ettei englannin kieli kiinnosta minua pätkääkään ja sanavarasto on todella kapea. Stressaan myös kymmenen vuotta sitten keskenjääneitä espanjanopintojani ja sitä, etteä olen hankkinut ainakin kymmenen kallista oppikirjaa alkeiskursseja varten ja sitten jättänyt opinnot kesken. Ehkä vielä joskus!

Stressaan sitä, että omassa kirjahyllyssä on niin paljon lukemattomia kirjoja. Olen saanut äidiltä esim. Katja Ketun kirjoja, mutten jotenkin vain saa niitä luettua. Olen myös aikoinaan toivonut joululahjaksi ”Uskonnot maailmassa” -tietokirjan ja ostanut ”Keskiajan aatehistoria” -kirjan sekä ”Maailmanhistorian pikkujättiläisen”, mutta en ole saanut luettua noita edes nyt korona-aikaan. Sen sijaan luin tässä juuri Finlandia-voittaja Statovcin Bollan (aivan loistava) ja Murakamin Tanssi tanssi tanssi -kirjan (ihan viihdyttävä).

Stressaan myös sitä, että soitan liian vähän selloa ja sitä, että sain ylioppilaslahjaksi kitaran, jota en ole koskaan opetellut soittamaan. Stressaan muutenkin ihan kaikkia lahjaksi saamiani juttuja, joita en koskaan käytä, esim. kiikaria tai vesijuoksuvyötä.

Stressaan sitä, etten saa paikattua villavaatteita, jotka pärköävät jostain kohdasta, mutta olisivat korjattuna ihan käyttökelpoisia. Siten mulla lojuu niitä rikkinäisiä villavaatteita pitkin pöytiä. Mikäli taas laitan ne johonkin ”pussukkaan” odottamaan ”parempia päiviä”, ne alkavat siellä sikiämään koiperhosia ja unohtuvat sinne seuraavaksi pariksi kymmeneksi vuodeksi.

Stressaan sitä, että olen kaksi kuukautta lähinnä pelkästään stressannut näitä asioita miettiessäni seuraavaa siirtoa elämässä. Onneksi nyt on tiedossa puuhaa seuraavan vuoden kesäkuuhun saakka ja kesästä on tulossa kiireinen. Töissä ja koulussa saan edes hetken lepoa omasta elämästäni. Pikkujättiläinen taitaa jäädä tänäkin kesänä lukematta.