Kommunikaatiota pyllykuvin
Jännä uudehko ilmiö tämä, että blogeissa ja instagramissa kommunikoidaan nyt selluliittipyllykuvien välityksellä. Joku laittaa kuvan pyllystään ja muut vastaavat siihen laittamalla kuvia vatsamakkaroistaan. Tämä koetaan ”syvällistyneeksi ulkonäkökeskusteluksi”. Vähän hymähtäen mietin, kuinkahan ”syvälle” tämä keskustelu voi viedä. Toisaalta netin ja kuvien ääressä kasvaneille ja muunlaisesta tietämättömille nuorille tämä voi olla isokin juttu. Siksi en paheksu; mikäli jonkun julkkiksen selluliittipyllykuva vapauttaa nuoren tavoittelemasta ”täydellistä blogipyllyä” jonkun itselle mielekkäämmän tekemisen kustannuksella, tämä ilmiö lienee oikein hyvä asia.
Onko sinulle koskaan käynyt niin, että olet blogista lukenut jostain ihanasta matkasta Malediiveille ihanine ruskettuneine surffipyllykuvineen, mennyt sitten samaan paikkaan, hankkinut samanlaisen surffiuikkarin ja rusketuksen, vuokrannut kalliinpuoleisen resortin viimeisillä säästöilläsi ja huomannut paikanpäällä, että mikään ei tunnukaan oikein siltä, miltä pitäisi ja katunut sitä, että tuhlasit tähän kaikki loput säästösi? Tai olet lukenut jostain sisustusblogista siitä, kuinka yksilöllinen ja kallis matto ”tekee asunnosta kodin” tai kuinka ”leikkokukat piristävät arkea”, ja todennut sitten, että eivät piristä paskan vertaa. 
Monet näkevät elämänsä projekteina kohti jotain unelmakarttaelämää. Harrastukset ovat projekti kohti unelmaa, opiskelu on projekti kohti unelmaa, ystävät sisältyvät projektiin kohti unelmaa ja sitten kun unelma saavutetaan, tunnetaan silkkaa tyhjyyttä. Koska se unelma ja siihen sidottu elämä olikin jonkun toisen unelma tai vaihtoehtoisesti sisällöltään tyhjä egotrippiprojekti.
On hyvä muistaa, että koko viihdekoneisto ja ”unelmakuvasto” on luotu, jotta sinä tuntisit tarvetta kuluttaa enemmän. Kärjistän nyt tietenkin, mutta leikkokukkakimppu tai matka ei pelasta tyhjyyden tunteelta, jos koko muu elämä pyörii vain oman elämän saavutusten, oman täydellistymisprojektin, omien unelmakarttojen ja omien ulkonäkö-/uraprojektien keskellä ja aito yhteys kaikkeen muuhun puuttuu.
Suhtaudumme välineellisesti ympäröivään ”luontoon”, välineellisesti muihin ihmisiin ja eläimiin ja välineellisesti jopa omaan kroppaan. Tämä on saanut meidät riistokuluttamaan ja saastuttamaan maapallon äärimmäisen uhanalaiseen tilaan. Omien unelmaprojektiemme keskellä suljemme silmämme ihan kaikelta muulta. Ja sitten ihmettelemme, miksi on ”jotenkin tyhjä olo”.
Täydellisyysajattelu liittyy lähes kaikkeen, mitä teemme. Monissa harrastukissakin ihannoidaan enemmän lopputulosta (vaikkapa muotoon sidottu baletti tai ulkonäkökeskeinen fitness) ja ulkoista kuin sitä, mikä on esimerkiksi ryhmän merkitys, opettajan suhde oppilaaseen tai että minkälaisia henkisiä taitoja ja voimavaroja harrastus antaa. Tai saatamme toki ajatella, että laitamme lapsemme johonkin harrastukseen, koska siinä hän oppii ryhmätyötaitoja, mutta se ei poista sitä, että tuossakin fokusoimme tulevaan.
Opetussuunnitelmissa tärkeimmäksi nousevat ne aineet, jotka ovat tulevaisuudessa jotenkin ”hyödyksi kansantaloudelle” ja kustannustehokkaita, eivät ne, jotka lisäisivät lapsen omaa hyvinvointia ja luovuutta ja esimerkiksi empatiakykyä, kulttuurista moniarvoisuutta, tasa-arvoa, syvempää luontosuhdetta tai ihmisten välistä yhteyttä. Eräs keski-ikäinen nainen juuri totesi ”en ymmärrä, miksi ihmeessä poikani pitäisi opiskella koulussa kuvaamataitoa!” Ja silti lähes koko elämämme pyörii nykyisin kuvien ympärillä! Hieman sama kuin jos asuisi purjeveneessä ja kysyisi, miksi ihmeessä minun pitäisi opetella uimaan.
Monet ovat kasvaneet lapsuutensa ja nuoruutensa täydellisten pyllykuvien ja valmiiksi tehdyn viihteen keskellä. He eivät edes tiedä muusta, vaikka ehkä haluaisivatkin muuta. He ovat oppineet ajattelemaan, että maailma on valmis ja he itse jotenkin viallisia, koska eivät ”vielä ole täydellisiä” tähän viihdekoneistoon. Sen sijaan voisimme ajatella, että maailma ei missään nimessä ole valmis ja ihminen on lajinakin vasta alullaan. Olemme onnistuneet ihmislajina länsimaissa sössimään yhteytemme ”ympäristöön” ja ns. luontoon täysin, ja nyt alkaa olla viimeiset hetket korjata tuo asia.
Viihdekoneisto ja siellä vilisevä kuvasto on hyvin, hyvin kapea ja valmiiksipureskeltu siivu maailmasta. Miksi ihmeessä meidän pitäisi tavoitella sen kaltaista elämää, ulkonäköä, rakkautta, ihmissuhteita tai maailmankuvaa, jota se tarjoaa. ”Mikään ei ole lapselle niin haitallista, kuin tarjota hänelle valmis maailma, johon hän ei usko voivansa vaikuttaa”, toteaa filosofi Juha Varto. ”Valmiiseen” ja vaihtoehdottomaan viihteen kyllästämään maailmaan kasvanut ihminen jää ”Platonin pimeään luolaan” katselemaan ja kumartelemaan kuvia ”ideaalista elämästä”, mahdollisesti koko loppuiäkseen.
Ja niihin pyllykuviin. Toki se avartaa tätä kuvastoa, jos siellä vilisee vähän hyllyvämpiäkin pyllyjä, mutta yhtä kaikki sieltä luolasta olisi hyvä tempautua jossain vaiheessa ihan kokonaan ulos. Sitäpaitsi usein niiden ”erilaisten” pyllykuvien tarkoitus ei ole ”syventää keskustelua”, vaan myydä enemmän uikkareita myös vähän isompikokoisille.
Tekstini levähti taas kuin selluliittipylly kylmälle betonille. Pahoittelut siitä. Lopuksi täytyy sanoa, että asioita hyvään suuntaan tapahtuu, ja on tietenkin sinällään arvokasta, että viihdemaailman kuvasto laajenee kehopositiivisempaan suuntaan. Myös se on positiivinen juttu, että esimerkiksi muotibloggaajat ovat ottaneet asiakseen vähentää kulutustaan tai vievät sitä ekologisempaan suuntaan. Kulutuksesta jotenkin itsestäänselvänä ajatusrakennelmana voisin sitten kirjoittaakin jossain vaiheessa erikseen.