Eniten elossa

Nyt on ollut paljon kirjoituksia, joissa pohditaan sitä,”mitä minä tarvitsen”, ”mikä on se minun juttuni” tai ”milloin koen elämäni merkitykselliksi”. On hyvä, että jatkuvasta onnellisuuspuheesta on hieman päästy ja ymmärretty, että onnellisuus vaatii vastapainokseen myös jatkuvia pettymyksiä, ”epäonnistumisia”, turhautumista  ja epävarmuuden tunnetta, suruakin. Mitään pysyvää onnellisuutta ei ole ja sen tavoittelu tekee ihmisen onnettomaksi. Silloin, kun ihminen elää itselleen merkityksellistä elämää, hän on myös väistämättä aika useinkin onneton, pettynyt ja ehkä surullinenkin. Se on ihan normaalia.

Itse olen päätynyt viimeaikoina pohtimaan, miksi minulla on välillä ollut sellaisia kausia, kun ”olen tuntenut todella eläväni” ja sitten sellaisia kausia kun on tuntunut, että jotenkin elän liian pitkään säästöliekillä, alisuoriudun, pakenen, välttelen tai lykkään elämää tuonnemmas. Olen sen verran intohimoinen ”kaikki tai ei mitään” -ihminen, että elämäni on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa ja sisältänyt hyvin tiheitä ja tiiviitä tekemisen kausia ja sitten toisaalta pitkiä yksinäisyyden alhoja ja tyhjyyttä. Välillä on ollut ihan pakko vain ladata akkuja, mutta kyllä monesti on ollut kyse myös ihan pakoreaktiosta tai peloista kohdata oma elämänsä. Jonkinlainen tasapaino tähän olisi löydettävä, jotta uuvuttava itsensä loppuun polttaminen tai pitkäaikainen asioiden välttely väistyisivät ja tilalle tulisi jokin kestävämpi ja rakentavampi tapa elää elämää. Mutta tästä nyt en aikonut kuitenkaan tällä kertaa kirjoittaa, vaan tuosta ”elämäntunnusta”.

Milloin sitten ”olen tuntenut eläväni”? Kaikista luovimmillani ja eniten elossa mutta myös kaikista eniten ”rikki” olen ollut teatteri- tai tanssikouluissa. Olen kokenut ihan järjetöntä tunteiden vuoristorataa, mutta silti on aina tuntunut, että ”kerrankin olen oikeassa paikassa”. Koska en tietenkään voi viettää koko loppuelämääni teatteri- tai tanssikouluissa (paitsi ehkä opettajana tai toimistosihteerinä!), ajattelin kirjata ylös, mikä tuossa elämäntavassa on ollut sellaista mikä on tehnyt minut oikeastaan aika onnelliseksi. Olisiko näistä elementeistä siirrettävissä joitakin myös työelämään ja arkeen koulujen ulkopuolella? Miksipä ei? Nämä eivät lopulta ole niin suuria asioita, eivätkä todellakaan mahdottomia saavuttaa. 

Leikki, jooga ja päivittäinen treeni. Myös aikuinen tarvitsee päiviinsä leikkiä. Mielestäni päivä on täydellinen, jos saan joogata, laulaa, treenata ihmisten kanssa, leikkiä ja tanssia! Teatteri- ja tanssikouluissa tulee joka päivä haaastettua itseään, joogattua, tehtyä akrobatiaa, aikidoa, laulettua, painittua, kontakti-improiltua, leikittyä, pelattua, soitettua, improiltua jne. Koulupäivän jälkeen ei tarvitse miettiä, että jaksaisipa venytellä, kun jokainen koulupäivä on jo alkanut  joogalla tai muulla fyysisellä. Olen todella laiska venyttelemään ja huoltamaan kehoani. Tanssikouluissa tulee iltaisin venyteltyä porukalla, mikä on ihan parasta.

Se, kun olen asunut ihmisten kanssa internaatissa, solussa tai muussa kimppakämpässä.  Tämä on aika yllättävä oivallus. Olen tosi introvertti ja luontaisesti eristäytyvä. Kun olen joutunut asettumaan taloksi ihan vieraiden ihmisten kanssa ja kohtaamaan koulun ulkopuolellakin ihmisiä, olen joutunut yhtäkkiä kaivamaankin itsestäni esiin sen sosiaalisen puolen ja huomannut, että ihmisten kanssa asuminenhan on oikeastaan aika hauskaa! Mulla on toki ollut ihan huippuhyvä tuuri aina kämppisten suhteen. Vain kerran on nuorena sattunut kämppikseksi tyttökommuunissa sellainen ihminen, jonka kanssa oltiin ihan täysin eri aaltopituudella. Parin viime vuoden aikana olen huomannut, että mulla ei ole ollut lopulta mitään ongelmia ystävystyä ja tulla toimeen 20 vuotta nuorempien ihmisten kanssa, vaikka kuvittelin olevani todella tylsä ja ikäloppu täti.

Se, kun saa joka päivä tehdä teatteria, olla luova ja ikinä ei ihan tiedä, mitä päivän aikana tapahtuu. No, tämä on toki myös todella haastavaa, koska jokapäiväinen luovuus ja itsensä likoon pistäminen lavalla ja treeneissä on aika raskastakin. Mutta päivän päätteeksi on yleensä aina sellainen olo, että ”tulipa taas tehtyä!” Teatteria tehdessäni en myöskään ikinä mieti, että mun pitäisi olla nyt jossakin muualla, vaan tunnen aina olevani asioiden ytimessä. Tämä ei tarkoita, että en koskaan kyseenalaistaisi omia taitojani tai ettenkö huolehtisi tulevaisuutta tai sitä, että miten yhteiskunta tai muut ihmiset tästä tekemisestäni hyötyvät. (Koen että moraalisesti tärkeämpää työtä tekevät esimerkiksi mielenterveys- tai vanhustenhoitajat ja siksi koenkin vaikkapa yhteisötaiteen tekemisen tärkeäksi.) Mutta jokin sisäsyntyinen motivaatio tähän hommaan minulla on, mitä ei voi mitenkään järjellä eikä varsinkaan taloudellisilla syillä perustella.

Spontaani sosiaalisuus. Sekä teatterin tekeminen että kimppakämppäasuminen ovat sosiaalisia juttuja, mutta intovertille ja sosiaalisesti vähän laiskallekin imiselle se, että työ ja asuminen tarjoavat luonnostaan spontaania sosiaalisuutta, pitävät minut järjissäni. Kun nyt asun mieheni kanssa kaksin ja teen töitä vain kotona, saatan viettää (varsinkin nyt korona-aikana)  kotona aikaa viikkotolkulla tapaamatta tuskin ketään, mökkihöperöidyn, lamaannun ja taannun. Toki jatkuvan sosiaalisuuden lisäksi on tarvittaessa uskallettava myös vetäytyä omiin oloihinsa.

Asketia.  Mua ei kiinnosta raha, omaisuus, kuluttaminen, muoti-ilmiöiden perässä juokseminen, huonekalut, uudet tavarat tai kosmetiikka. Olen ollut ”onnellisimmillani”, kun olen asunut pienessä kopissa, mulla on ollut kaapissa muutama mukava vaate ja olen saanut asua jonkin veden äärellä, puhtaassa, raikkaassa ja hiljaisessa paikassa kivojen ihmisten kanssa ja viettää koko päivän tehden teatteria tai möyrien lattialla. Paljon muuta en ole tarvinnut. Toki on tärkeää, että olisi rahaa ruokaan ja tuohon koppiin veden äärellä ja ehkä puhelinlaskuihin ja muuhun pakolliseen. Nyt terveyden reistaillessa pitkään, tulee toki huoli myös tulevaisuudesta, että tulenko ikinä elättämään itseäni tällä työllä. Toki olisi mukavaa, että omaa työtä arvostettaisiin niin, että siitä saisi kohtuullisen korvauksen. En toivo suurta maatilaa, lukaalia tai hienoja terasseja, kalliita huonekaluja tai luksushuulipunia. Minulle riittää se, että tulen toimeen ihmisten kanssa, saan nauraa päivittän, saan tehdä teatteria ja tulen itsenäisesti työlläni toimeen. Mielestäni en toivo paljoa, mutta vielä en ole löytänyt yhtälölle ratkaisua: tehdä teatteria ja tulla taloudellisesti toimeen. Ihmisten kanssa oleminenkin on välillä aika haastavaa. Mielestäni on todella sääli, että taidetta paljon turhemmat asiat, kuten vaikkapa pintamuoti, tuntuvat elättävän ja rikastuttavan ihmisiä.

Asketia ei kohdallani tarkoita, etteikö minusta olisi mukavaa olla nätti, pukeutua kivasti tai hankkia joskus kirpputorilta kivoja huonekaluja (useammin kyllä hankin vaatteita ja huonekaluja kirppiksiltä esityksiä varten kuin itselleni!)  Pidän kyllä siisteydestä, kodikkuudesta ja tyylikyydestä. Mutta. Olen huomannut, että kauniilla kodilla, hoikkuudella, nätillä naamalla tai kivalla hiusvärillä ei ole mitään virkaa, jos on yksinäinen, epävakaa, sairas, työtön, masentunut, onneton, riidoissa ja väärässä paikassa väärään aikaan. Kivoilla vaatteilla, sisustuksella, kauniilla ulkonäöllä tai tavaroilla ei ole oikeastaan lopulta mitään tekemistä merkityksellisen elämän tai itsearvostuksen kanssa. Siis minulle.

Joki, järvi tai meri. Olen jostain syystä onnellinen, kun asun jonkin veden äärellä. Tällä hetkellä joen rannalla käveleminen on mulle se henkireikä. Vielä parempi, jos joki näkyisi ikkunasta, kuten eräässä internaatissa näkyi. Kävin aina koulun jälkeen kastautumassa jääkylmässä jokivedessä, mikä puhdisti mielen. Aikoinaan nuorena, kun muutin kotoa ja Helsingistä pois Turun Kakskertaan koulun asuntolaan, näkyi huoneeni ikkunasta meri. Ehkä kaunein ja muutenkin mielleenpainuvin paikka, missä olen koskaan asunut.

Mahdollisuus kehittää itseään ja päivien yllättävyys. Kuten aiemmin mainitsin, silloin olen tuntenut olevani eniten elossa, kun päivät ovat sellaisia, ettei aina tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Raamit toki on, mutta koska tehdään luovaa työtä ihmisten kanssa, voi aina sattua ja tapahtua mitä vaan. Tämä on myös pelottavaa ja se on se yksi syy, miksi teatterikouluissa on ollut aina myös henkisesti tosi rankkaa. On uskallettava joka ikinen päivä nolata itsensä, häpäistä itsensä, olla huono ja myöntää, että opittavaa on vielä paljon. Se on välillä yllättävän hirveää, mutta kun siitä selviää, selviää monesta muustakin asiasta.

Yksinkertaisuus. Päivät alkavat aina samaan aikaan ja loppuvat suunnilleen samaan aikaan. Sitten on omaa aikaa. Ei tarvitse itse suunnitella päiviä, vaan joku toinen on miettinyt niille raamit ja rakenteen. Tätä rakastan myös kuukausipalkkaisissa töissä. Mun ei tarvi itse olla vastuussa ihan kaikesta eikä varsinkaan siitä, ”miten ihmeessä käyttäisin tämänkin päivän nyt jotenkin hyödyllisesti”. Rakastan rutiineja. Minulle tekee hyvää nousta aamulla, keittää kahvit ja lähteä johonkin ulos asunnosta. Se, mitä olen rakastanut internaateissa on se koulumatkan lyhyys. Sen kun vain heittää jotain verkkaria päälle, astuu ovesta ulos ja koulu onkin siinä vastapäätä. Ei rasittavia bussimatkoja pakkasessa, ei ruuhkia, ei liikenteen melua. Myös Vaasassa opiskellessani, vaikken asunutkaan missään asuntolassa vaan mieheni kanssa ihan omassa asunnossa, rakastin sitä helppoutta, että aamulla vain pyörällä polkaisin kouluun viidessä minuutissa. Pikkukaupunkiasumisen etuja on se rauha ja yksinkertaisuus. Helsingissä joka paikkaan meneminen kestää vähintään puoli tuntia. Toki nyt asumme radan varrella, mikä helpottaa menemistä esim. keskustan suuntaan. Mietin, että ehkä voisin vanhempana olla vaikka jonkin pikkukylän kirkon tai majatalon vahtimestari, asua työpaikkani pienessä piharakennuksessa ja kuopsutella jotain kukkapenkkiä kirkon kupeessa.

Tyhjät tilat. Rakastan tyhjiä teatteritiloja! Kouluissa ollessani, on ollut aina mahdollisuus hengailla ja treenailla myös itsenäisesti tyhjissä teatterisaleissa ilmaiseksi! Helsingissä teatterisalien vuokraaminen maksaa noin kolmestakymmenestä eurosta satoihin euroihin tunnissa. On siis ihan luksusta, jos saa vain ilmaiseksi oleskella ja suunnitella esityksiä tyhjässä, suuressa, mustassa teatteritilassa ihan itsekseen ilman, että maksaa siitä mitään! Toki koulu maksaa siitä ja paljon, mutta jos on päässyt johonkin kouluun, niin silloin kannattaa tyhjän tilan etuja käyttää hyväkseen. Lopputyötä tehdessäni kesällä 2014 lähes asuin koulun suuressa teatterisalissa, kun muut viettivät kesälomaa. Olen aikoinaan haaveillut oman teatterin perustamisesta ja omien tilojen hankkimisesta. Siinä on kuitenkin sen verran jumissa järjettömän suurien vuokrien maksamisen kanssa, että olen mieluummin käyttänyt viimeiset säästöni uuden opiskeluun ja omien esitysten tekemiseen vuokratiloissa, joista pääsen eroon, kun esitys on valmis. Jos hankkisin omat teatteritilat Helsingistä, luultavasti viettäisin loppuelämäni yksin toimistossa apurahoja hakien ja pähkäillen, miten hemmetissä selviän kaikista vuokrarästeistä, eikä se ehkä kuitenkaan ole sen tyhjän tilan arvoista.

Selkeys. Silloin kun tekee sellaista asiaa, jota rakastaa, ei tarvitse säntäillä koko ajan eri suuntiin. Päivät tuntuvat merkityksellisiltä ja kun on tehnyt päivän hommia, voi illalla levätä ja tehdä jotain ihan muuta. Toki ennen ensi-iltoja sitä on usein todella stresaantunut, ääni on mennyt (jos näyttelijänä) ja aika tuntuu aina loppuvan kesken (jos ohjaajana). Mutta jos on perusterve, niistä kyllä selviää, jos välillä on myös levollisempia kausia.

Treenit ja ensi-illat. Tunnen olevani eniten elossa niin ohjaajana kuin näyttelijänäkin ennen treenejä, treenien jälkeen ja ennen ensi-iltaa. Varsinkin ohjaajana esitystreenit nostavat aina aika lailla pulssia, kun itse on vastuussa niin paljosta. Myös ensi-illan lähestyminen on aina ohjaajana ollessa ihan täyttä piinaa. Mutta silti ilman näitä, treenejä ja ensi-iltaa, on ohjaajan elämä ihan yhdentekevää. Ilman treenejä ja muita ihmisiä, esityssuunnitelmat jäävät vain omiin pölyisiin pöytälaatikoihin. Näyttelijänä tilanne on hieman eri, mutta kyllä silloinkin ensi-ilta saa pulssin nousemaan ja jokainen treeni on aina jännä ja uusi kokemus ja oppimisen paikka. Uusien tekstien opetteleminen, oppiminen ja sisäistäminen on aina kuin pienen uuden maailman ottamista haltuun. Se on myös todella tehokasta aivojumppaa. Ei tekstejä tulisi IKINÄ opeteltua, jos ei ole ketään kelle niitä esittää.

Nyt kun saisi edes jossain määrin siirrettyä näitä asioita opiskeluelämästä myös omaan työelämään. Että ansaitsisi elantonsa, kantaisi vastuunsa itsestään ja alkaisi vihdoin elää kuin aikuinen väistelemättä ja lykkäämättä ja kadottamatta silti tätä elämisen tunnetta täysin. Siinäpä projektia kerrakseen. Kevät on vielä kouluelämää (mikäli terveys sallii) ja oman esityksen tekemistä ja ihana niin. Sitten laitoinkin viime viikolla yhteen mainioon lafkaan avoimen työhakemuksen ja sanoin, että ”voin aloittaa työt kesäkuun 2021 alussa”. Seuraavana päivänä tulikin kutsu työhaastatteluun! Ehkäpä tuo poikisi jotakin uutta ja kivaa!

Jokaisella on omat keinonsa saada elämäänsä tuota ”elämän tuntua”. Ne ovat luultavasti päällisin puolin sinulla avan eri asioita kuin minulla, mutta kaipa tuossa pohjimmiltaan on kyse aika perustavanlaatuisista asioista: tunteesta, että kuuluu johonkin, tarpeesta olla osa yhteisöä, tarpeesta saada hyväksyntää, tarpeesta iloita ja nauraa ja tulla toimeen ihmisten kanssa, tarpeesta olla lähellä ”luontoa”, tarpeesta tulla rakastetuksi, tarpeesta haastaa ja toteuttaa itseään ja kokea uusia asioita, tarpeesta olla luova ja kokea flow-tiloja ja tarpeesta karsia kaikki turha ja merkityksetön elämästä.