Veriruusut

Esitys ilahdutti mieltä! Ei aiheensa perusteella, joka on surullinen ja vihaakin nostattava, mutta ihan esityksenä. Se oli hyvässä määrin ”perinteinen” mutta kuitenkin elävä ja tuore. 

Lauri Maijala on ohjannut KOM-teatteriin hiotun, tarkan ja koskettavan kokonaisuuden Anneli Kannon kirjasta Veriruusut. Esitys kertoo Suomen sisällisoodan ajasta ja punakaartin naisista. Rankka tarina kerrotaan nuoren Sigridin kautta, joka esityksen aikana kasvaa ujosta 15-vuotiaasta tehdastyöläisestä rohkeaksi ja melko katkeraksikin (ymmärrettävistä syistä), vahvaksi nuoreksi naiseksi. 

Sisällissodasta puhuminen ja sen käsitteleminen puolueettomasti taiteen ja tutkimuksen keinoin on tänä päivänä onneksi mahdollista, sitä se ei ole vielä kovin pitkään ollut. Esimerkiksi kirjallisuutta ja tutkimuksia aiheesta ”punaisten näkökulmasta” on alettu julkaista melko äskettäin. Muutama vuosi sitten olimme hilkulla tehdä koulussa kiertue-esityksen aiheesta nuorille koululaisille. Silloin perehdyin enemmän kirjastossa olevaan materiaaliin. Päädyimme kuitenkin tekemään esityksen Seilin naisista, mutta sisällissota aiheena kiinnostaa minua kovastikin.

Pitkään Suomessa valkoisten tarina oli ”se oikea” tarina ja on puhuttu punaisista ryssien rakastajina. Sisällissota-nimitys on sekin vakiintunut vasta viime vuosikymmeninä. Suomessa elää edelleen ihmisiä, jotka puhuvat ”vapaussodasta” ja ihannoivat Mannerheimia, sodassa kun heidän mielestään vapauduttiin kapinoitsijoista, rauhan rikkojista ja ryssän vallasta. 

”Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Tässä suhteessa värittyneimpiä nimiä ovat vapaussota, luokkasota, punakapina ja torpparikapina. Tasapainoisempia nimiä ovat kansalaissota, vallankumous, kapina ja veljessota. Neutraaleimmat ilmaisut ovat vuoden 1918 sota (Suomessa), Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat.”  (Wikipedia).

 

 

Ei ole yllättävää, että KOMin sympatiat ovat punaisten puolella. Täysin absurdia onkin se, että punaisia ja heidän omaisiaan tapettiin vielä sodan jälkeen muun muassa vankileireillä moninkertainen määrä siihen nähden, mitä heitä itse sodassa edes koskaan kaatui. Tämä kertoo melkoisesta koston kierteestä ja ylettömästä ja turhasta (väki)vallan väärinkäytöstä. Koska aihe herättää minussa niin paljon tunteita, en mene asiassa tämän syvemmälle tällä kertaa. Lisäksi oma poliittisen historian tietämykseni on sen verran vaillinainen ja hajanainen, etten liene oikea henkilö asiasta sen enempää juuri nyt kirjoittamaan. 

Mutta siis siitä esityksestä. Aluksi Tampereen tai Valkeakosken murre otti korvaan ja ärsytti. En tiedä, onko mulla jokin tampereantipatia, kun se murre kuulostaa mun korvaan niin kamalalta, pyydän jo nyt anteeksi kaikilta tamperelaisilta! :D Mutta kun pääsin yli tästä pikkuseikasta, aloin nauttia esityksestä. Se oli hyvällä tavalla ”perinteistä teatteria” ja perustui hyvälle näyttelijäntyölle ja samastuttaville henkilöhahmoille. Olisikin ollut outoa, jos tästä kirjasta olisi tehty täysin sirpaleinen ja draamaton kokonaisuus… Tai no, mikä tahansa on toki mahdollista. Kuitenkaan esitys ei ollut mitenkään vanhanaikainen, pompöösi ja pölyttynyt, siinä oli hyödynnetty hyvällä tavalla tämän hetken teatteriosaamista, koreografioita, livemusiikkia, tarkkoja leikkauksia ja skarppia valosuunnittelua. Toisaalta mukana oli ihanaa ”vanhan ajan” naiviutta.  

Erityismaininnan taitavan näyttelijäntyön lisäksi ansaitsee näyttelijöiden laulu- ja soittotaito. Kaikki näyttelijät osasivat laulaa kauniisti ja stemmoissa ja lisäksi Inka Reys soitti oboeta, Ursula Salo harmonikkaa, Antti Autio mandoliinia ja Niko Saarela kontrabassoa. Antti Autio on myös tehnyt osan esityksen musiikeista ja hänen lauluäänensä oli erikoinen ja mieleenpainuva. Myös Oona Airolan herkkä ja vahva laulusoolo jäi mieleen. Vaikka esityksessä oli paljon musiikkia ja laulua, ei esitys kuitenkaan varsinaisesti ollut perinteinen musikaali, sillä näyttelijät eivät laulaneet oikeastaan kertaakaan roolihahmoina. Laulut enemmänkin veivät tarinaa eteenpäin, toimivat kertojana ja hahmojen syventäjinä. 

Näyttelijäntyö oli muutenkin taitavaa ja sujuvaa. Erityisesti ilahduttivat ja koskettivat Ursula Salo ja Inka Reyes. Eeva Soivio ja Juho Milonoff ovat aina loistavia. 

En ole oikein parin viime vuoden aikana pitänyt KOM-teatterin esityksistä. Minulla meni myös pitkään toipua siitä, ettei Reko Lundánia ole olemassa. Kesti lisäksi tottua siihen, ettei KOM-teatterissa enää ole lavalla Sari Mällistä ja Pekka Valkeejärveä, Hannu-Pekka Björkmania eikä Sanna-Kaisa Paloa, joten liiemmin ei tullut KOMin esityksiä katsottua vuosina 2003-2015. Meni tosiaan vuosikymmen, ennen kuin edes palasin katsomaan KOMin esityksiä Reko Lundánin kuoleman jälkeen. (Ehkä suurimman vaikutuksen ikinä kaikista maailman esityksistä on tehnyt KOMin esitys Teillä ei ollut nimiä ja siinä Sari Mällisen näyttelijäntyö.) Minulla oli myös pitkä kausi, kun en pahemmin edes käynyt katsomassa puheteatteria, jota KOM-edelleen tekee, vaan suosin enemmän ”nykäriä” ja tanssia.  

No, mutta joka tapauksessa olen iloinen, että KOM ottaa riskejä aiheiden ja myös uusien näytelmien suhteen ja tekee edelleen tuoretta ja taitavaa teatteria. Varmasti hyviä esityksiä on ollut myös paljon myös vuosina 2003-2015, mutta niistä olen tosiaan nähnyt vain muutaman. 

Suosittelen esitystä todella, mutta kannattaa ottaa korvatulpat mukaan, sillä musiikki ja varsinkin laukaukset ovat tärykalvoja räjähdyttävällä tasolla (niin kuin melkein aina kaikissa teattereissa). Mukavaa oli, että esitys alkoi jo klo 18, koska se on aika pitkä. Esitys on ohjelmistossa toukokuun puoleenväliin saakka. 

Ps. Otin kuvan KOMin nettisivulta, mutta en löytänyt valokuvaajan nimeä mistään!

http://www.kom-teatteri.fi/veriruusut.html