Julia & Romeo

 

En oikein tiedä, miten suhtautua Kansallisteatterin Julia & Romeo esitykseen. Näkemäni perusteella esitys on valmistettu nuorille koululaisille ja hyvä niin! 

Ehkä olin odottanut jotain muuta, viimeisteltyä, visuaalista, fyysistä ja paljon tanssikoreoita sisältävää esitystä ja siksi hämmennyin. Olin esitykseen mennessäni myös todella väsynyt ja sekin saattoi värittää kokemustani. Yleensä kirjoitan vain esityksistä, joista olen pitänyt, mutta päätin nyt kuitenkinkin tästäkin esityksestä jotakin sanoa, vaikkei teksti ehkä niin esitystä imartelekaan. Ei esitys ihan sysipaska ollut, itse en nyt vain tainnut oikein kuulua kohderyhmään. 

Ensinnäkin esityksessä ihmetytti ohjauksellinen keskeneräisyyden tuntu ja hyvin vaihtelevan tasoinen näyttelijäntyö. Konkarit (Juha Varis, Kristo Salminen, Katariina Kaitue ja Sanna-Kaisa Palo) hoitivat hommansa kunnialla, mutta sitten mukana oli välillä omituista paikoillaan seisoskelua ja yleisön suuntaan osoitettua, kimittävää puhetta. Välillä mentiin myös halvan yleisön kosiskelun ja väkinäisen hauskuuttamisen puolelle. Tosin nuoriin koululaisiin tämä puri.

Osin tämä kaikki varmasti johtui ohjauksellisista valinnoista, osin ehkä siitä, että joillakin TeaKista juuri ja juuri valmistuneilla näyttelijöillä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta suurella näyttämöllä esiintymiseen. Suuri näyttämö sinällään on jo haastava ja jollain tavoin mahdoton ja sopii paremmin esimerkiksi Tabun kaltaisiin visuaalisiin konsertteihin kuin puhenäytelmiin. (Ja Shakespearen näytelmissä totta tosiaan puhutaan PALJON!)

Myönnän heti alkuun, etten ole mikään Shakespeare-fani. Esityksen ohjannut Jussi Nikkilä mitä ilmeisimmin on. Toki Shakespearen näytelmissä on paljon oivaltavaa sanailua ja osuvia ja universaaleja ”totuuksia”. Näyttelijälle Shakespearen tekstin esittäminen on tietysti myös suuri elämys ja hieno ja vaikea haaste. Mutta katsojana en oikein ymmärrä, miksi Shakespeare on niin suosittu vuodesta ja vuosisadasta (!) toiseen. (Viime vuonna näin Helsingissä peräti kolme Macbeth-sovitusta!) Toisaalta Jussi Nikkilä oli ohjaajana löytänyt Shakespearen tekstistä sen siellä piilevän huumorin, ja se tuli erityisesti esiin Julian teinimäisessä hahmossa. 

 

 

Aluksi Julian (Satu Tuuli Karhu) lavalla lampsiminen ja arkista arkisempi lavapresens ärsytti. Myöskin hänen omituisen harrastajateatterimaiset prinsessa-asunsa ihmetyttivät. Mutta tarinan edetessä pidin kyllä Julia-hahmon tavasta lausua Shakespearea ironisen lakonisesti. Varsinkin, kun Romeon (Olli Riipinen) hahmo lausui runosäkeitään niin tosissaan ja pateettisen ujosti, toi tämä tarkotuksellista huumoria hahmojen välille. Julian ja Romeon kemia olikin se osa-alue joka esityksessä toimi. Hieman valjuiksi ja tönköiksi sen sijaan jäivät joidenkin nuorten näyttelijöiden sivuhahmot. 

Puvustus oli mielestäni omituinen, samoin lavastus (turhan tuntuinen neliöhökkeli keskellä lavaa sekä ruma sohva ja sänky.) Myös karmeat tekokukkaparvekkeet ihmetyttivät. Ehkä tämä visuaalinenkin suttuisuus ja arkisuus ja keskeneräisyys oli tietoinen valinta, mutta senkin olisi voinut viedä enemmän tappiin asti ja överiksi. Ymmärsin kyllä että sukupolvien välistä kuilua haluttiin tuoda esiin sillä, että ”vanhukset” pukeutuivat epookkiin ja nuoret arkisesti, mutta miten selittyivät ne Julian omituiset keijuasut?

(Tässä vaiheessa osa lähes valmiista tekstistäni katosi ja joudun nyt kirjoittamaan loppuosan ja tekemään muokkaukset uusiksi. Systeemi oli kirjannut minut jostain syystä ulos tämän jutun kirjoittamisen aikana. ÄH! No yritän vielä jatkaa.)

Toisaalta esityksessä oli hienoja visuaalisia hetkiä, joihin olisi voinut rauhoittaa ja jäädä pidemmäksikin aikaa. Tällaisia olivat muun muassa taskulampulla valaistut hautakammion ”haamut” ja ”kuva” Juliasta istumassa sohvalla lavan takaosassa. Myös kauniisti valaistut tanssiaiset lavan takaosassa samaan aikaan, kun lavan etuosassa käytiin dialogia, näytti hienolta.

Aluksi esitystä katsoessa tuntui kuin osa näyttelijöistä olisi lampsinut mukaan ekoista treeneistä kiireessä puvuston kautta (ja haalinut päälle mitä eteen sattui tulemaan) ja osa olisi ollut mukana prosessissa pidempään. Onneksi kuitenkin esitys jossain määrin vei mukanaan ja pääsin eroon ärsytyksestä. Voi olla, että kaikki tämä keskeneräisyys, halvalta ja harrastajamaiselta näyttäminen sekä arkinen tallustelu lavalla, oli täysin harkittua. Minuun se nyt ei vaan täysin kolahtanut. Enkä tarkoita tällä oikeastaan esimerkiksi Julian tapaa puhua Shakespearen tekstiä, vaan enemmänkin hieman suttuista yleisilmettä. Visuaalisesta ilmeestä tuli mieleen meilläkin koulussa tehdyt kiertue-esitykset halpoine ja helppoine ratkaisuineen. Puvustuksesta tuli mieleen 90-luvun teatteriesitykset. 

Musiikki oli esityksessä kohdillaan ja muusikot hyvin ammattitaitoisia. Erityisesti jäi mieleen selloduetto ja Mila Laineen kaunis lauluääni. 

Pahoittelen tekstin sekavutta. Kirjoitin sen tosiaan lähes valmiiksi, kunnes siitä oli kadonnut korjauksia ja osia sieltä täältä, eikä kärsivällisyyteni enää riitä tekstin loputtomaan hiomiseen. Olkoon se siis yhtä suttuinen ja keskeneräinen, mutta kuitenkin intohimolla kirjoitettu ja tehty kuin oli esityskin. 

Ja vielä, on kunnioitettavaa, että näinkin isossa produktiossa uskalletaan ”käyttää” noviiseja konkarien ohella. Myös ohjaaja Jussi Nikkilälle propsit rohkeudesta, persoonallisesta otteesta sekä lavasyvyyden käytöstä! On kunnianhimoinen teko tulkita Shakespearea nuorille ja siinä esitys taisi onnistuakin! Ainakin lauantain esityksessä yleisöstä kuului paljon naurua ja kikatusta ja lopuksi hurjat aplodit. Suosittelen tsekkaamaan, varsinkin, jos Shakespearen humoristinen puoli kiinnostaa! Tämä on varmasti esitys, joka jakaa mielipiteitä ja hyvä niin!

Ps. Kuvituskuvan roomalainen lammas ei liity mitenkään mihinkään.