Mentoroinnista, intohimoprojekteista ja omnipotenttiudesta

Säännöllisin väliajoin mulle tulee viestejä tutuilta ja puolitutuilta, joissa pyydetään apua johonkin teatterin tekemiseen liittyvään pulmaan. Olen lukenut läpi pääsykoetehtäviä ja kommentoinut niitä, olen antanut vinkkejä luovien työpajojen suunnitteluun, kertonut keinoista, jotka itse olen kokeillut ja hyviksi todennut lukuisten onnistumisten ja erehdysten kautta, olen kertonut syväluotaavasti, mitä mielestäni on fyysinen teatteri ja auttanut ihmisiä pääsemään sisään haluamiinsa opintoihin, olen kertonut kysyjille Suomen teatteri- ja tanssikoulutustarjonnasta, olen katsonut monologeja videolta, antanut niistä palautetta ja vastaillut kysymyksiin oliko se ja se koulu hyvä, jonka olen käynyt. Kaiken tämän olen tehnyt tietysti ilmaiseksi. Usein nämä kyselijät eivät ole minuun missään yhteydessä muuten kuin vain kysyäkseen jotain. Toki poikkeuksiakin on.

Sen lisäksi olen myös ohjannut 10 vuotta opiskelijoita tai puoliammattilaisia ja tehnyt esityksiä, no, tietenkin täysin ilmaiseksi, saamatta koskaan mitään apurahoja. Olen vetänyt näille nuorille ja kollegoille vuosikausia  treenejä ilmaiseksi ihan vain, että saisin tehtyä ammattimaisia ja oman näköisiä esityksiä ja että pääsisin itsekin lavalle ja että saisin kokemusta sekä ohjaamisesta että  näyttelemisestä. Moni on jälkikäteen sanonut, että ohjauksissani mukana oleminen on ollut sysäys hakea kouluun ja että on saanut todella paljon uskallusta ja työkaluja tehdä teatteria koska on ollut mukana jutuissani.

Pääosin esitysten tekeminen on ollut minustakin ihan mahtavaa, olisin voinut vuoteni paljon huonomminkin käyttää! Yhtäkään tekemääni esitystä en kadu. Olen saanut paljon kokemusta, taitoja ja päässyt toteuttamaan visioitani. Itsehän olen projektit alulle pannut ja loppuun vienyt. Olen saanut omien esitysten ohjaamisesta luottoa omiin taitoihini, mahtavia ihmissuhteita ja ihan vain nautintoa  tekemisestä. Esitykset ovat myös olleet ihan ammattitasoa ja saaneet kiitosta yleisöltä. Kun sanon, etten kadu yhtäkään tekemääni esitystä, se on todellakin totta. Olen myös kiitollinen kaikille, jotka ovat olleet ilmaiseksi (!) mukana projekteissani ja useat projektit ovat olleet hyvinkin vastavuoroisia.

Niin. Jotkut pistävät rahansa materiaan, remontteihin, asuntoihin, vaatteisiin, meikkeihin, autoihin, sisustukseen…. Itse olen laittanut kaikki rahani teatteriin, opiskelemiseen ja esitysten esille saattamiseen.

Nyt on kuitenkin alkanut tulla seinä vastaan. Alan olla jotenkin aika uuvuksissa. Ilmainen työ ja omakustannejutut eivät tunnu johtavan koskaan siihen, että minulle tarjottaisiin palkallista työtä samantyyppisistä hommista tai edes, että joku pyytäisi mukaan omiin omakustannejuttuihinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että ihmiset ajattelevat minun haluavan tehdä vain omia juttujani tai että olen vähän liian tinkimätön tyyppi muiden juttuihin. Tai ainakin ollut nuorempana. En ehkä ole nuorempana ollut ihan helppo työkaveri, samaan aikaan olen ollut liian herkkä ja sitten toisaalta kamalan vaativa sekä itseni että muiden suhteen. Olen kuitenkin  kasvanut ihmisenä ja alkanut kaivata vähän vähemmän omnipotenttia tekemistä.

Viimeaikoina on alkanut tuntua,  varsinkin viimeisimmän esityksen kohdalla, niin hieno projekti kuin se olikin, että jos jatkan näin, joko palan totaalisesti loppuun tai katkeroidun, luultavasti molempia. Olin jotenkin ihan loppu ja yksin keväällä esityksen dramaturgian ja koreografioiden kanssa, vuokramenojen kanssa ja kaikkiin muihinkin esitykseen liittyvien pohdintojeni kanssa. Onneksi yksi tanssijani huomasi uupumukseni loppuvaiheessa ja alkoi laittaa tsemppiviestejä ja kommentoida ideoitani, joista olin puhunut, myös treenien ulkopuolella. Se oli todella ihanaa ja tarpeen tuossa vaiheessa. Oli oikeastaan hämmentävää myöntää itselleni, että minäkin tarvitsen vastavuoroisuutta. En jaksa aina tehdä kaikkea yksin.

No, sitten koko esitys peruuntui pandemian vuoksi. Esitys jäi roikkumaan ja nyt onkin taas ollut hirveä hinku tehdä se valmiiksi ja näyttää yleisölle. Mutta rahat eivät taida enää riittää, apurahoja ei ole tullut ja pandemian takia yleisöäkään ei varmastikaan tule kulujen kattamiseen asti. Myös treenaaminen on aika kyseenalaista ja riskialtista näinä aikoina. Mietin, viekö esitys sittenkin enemmän kuin tuo; onko minulla juuri nyt voimia tähän ja onko hommassa pandemian takia ylipäänsä tolkun häivääkään.

Toisaalta teatteri on minulle se intohimo ja henkireikä. Olen myös aina saanut tehdä esityksistä oman näköisiä, juuri siitä syystä, etten ole ollut kenellekään tilivelvollinen mistään. Kyllähän ihmisillä on intohimoja, jotka tuovat iloa elämään, eivätkä he odota niistä rahaa. Joku treenaa kroppaansa päivät pääksytysten kalliilla saleilla, eikä tietenkään odota siitä mitään korvauksia. Ei asia ole todellakaan niin yksinkertainen. Kai pääperiaate on se, että jos tekee töitä jollekulle toiselle, siitä pitää saada palkka. Jos tekee töitä itselleen, siihen pitää hakea itse rahoitus. Intohimoprojektien tarkoitus ja polttovoima on aina se, että kaikki, jotka mukana ovat, kokevat saavansa siitä jotain sellaista, että mukana oleminen tuntuu mielekkäältä, vaikkei siitä saakaan korvausta. Intohimoprojekteissa ollaan mukana ennen kaikkea itseä ja oppimista varten. Ehkä homma kosahtaa siihen, jos itse tuntee antavansa enemmän kuin saa. Siltä minusta on alkanut viimeaikoina tuntua.

Mutta niin, siihen mentorointiin… Nykyisin, kun joku laittaa minulle jotain viestejä, joissa pyytää apua, minulla tuntuu menevän heti hermo. En tietenkään sano sitä, mutta yritän vastata mahdollisimman lyhyesti, en enää jaksa nähdä vaivaa. En tiedä, olenko jotenkin liiankin pikkusieluinen. Tiedän ihmisiä, esim. avomieheni, joka auttaa ihan jatkuvasti kavereitaan, sukulaisiaan ja tuttujaan, (itseni mukaan lukien) jos jonkinmoisiin omaan alaansa liittyvissä kysymyksissä, eikä häntä tunnu se haittaavan.

Jos itse olen ”käyttänyt” teatterimentoria, olen aina maksanut siitä. Jos olen pyytänyt ammattikonkaria seuraamaan esitystreenejä, pääsykoemonologejani tms., olen aina maksanut siitä. Toki neuvoja on sitten sadellut pyytämättä myös kaupanpäälle, mikä on mahtavaa. Minusta mentorointi on oltava joko hyvin vastavuoroista tai sitten siitä pitää maksaa. En tietenkään voi ruveta laskuttamaan, jos joku kysyy vinkkejä hyvistä  tanssikouluista Helsingissä,enkä ärsyynny, jos kyseessä on ystävä, jota näen muutenkin. Myös, jos joku vaikkapa kysyy neuvoa omaan vapaaehtoistyöhönsä, kuinka vetää työpajoja senioreille, koen että hän tekee jo ylipäänsä niin arvokasta ja pyyteetöntä työtä omalla ajallaan, että olisi julmaa pimittää tietoa.

Välillä  olen miettinyt, miten joku kehtaa jatkuvasti kysellä minulta jotain, vaikkemme koskaan muuten edes näe. Usein  nykyisin tiedän jo etukäteen, että jos joltakulta tulee mesessä viesti, se on yleensä jokin teatteriin tai tanssiin liittyvä kysymys tai pyyntö. Onko tämä ihan normaalia ihmistenvälistä vaihtokauppaa vai onko ajan henki se, että toisista ihmisistä haetaan lähinnä hyötyä omiin projekteihin?

Ehkä minulla ei olisi ihan niin hyväksikäytetty olo, jos saisin itsekin joskus jotain tilalle. Jos saisin tekemästäni työstä rahaa ja arvostusta, mutta ehkä myös, jos itsekin vain röyhkeästi uskaltaisin kysellä enemmän. Minulla olisi paljon kysyttävää ties jos keneltä. Kai se on ihmisen, minun, oma velvollisuuteni vetää ne rajat. Ehkä vika ei olekaan kysyjässä vaan vastaajassa, joka ei kehtaa sanoa, että nyt riittää tai että voisit edes ehkä joskus kiittää mua siitä, että tsemppasin ja luin pääsykoetehtäväsi, etkä pitää sitä itsestäänselvyytenä. Ehkä jotkut vain ovat ajattelemattomia ja heille pitää vain osata asettaa rajat. Tiedän myös tyyppejä, jotka ovat pyytäneet alan ammattilaista mentoroimaan yhden kokonaisen ohjaustyönsä. Tuo konkari suostui kiltteyttään, mutta jälkikäteen manaili, miten paljon hän auttoi ja teki ilmaista työtä, ramppasi katsomassa harjoituksia ja antoi vinkkejä.

Silti ajattelen, että ilmainen työ ei ole mennyt kohdallani täysin hukkaan. En voisi sanoa itseäni teatterialan ammattilaiseksi, ohjaajaksi tai esitystaiteilijaksi ilman noita työpajoja, tekemiäni esityksiä ja käymiäni kouluja. Mutta jotain täytyy nyt tehdä oman uran edistämiseksi, ennen kuin minusta tulee katkera vanha eukko! Lisää vastavuoroisuutta, yhteistyötä, yhteisvastuuta ja kohtuullisia korvauksia vaivannäöstä. Tämä kaikki on omalla vastuullani. Kyllähän ottajat ottaa niin kauan kuin antajat antaa.

Viime kesänä sitten rohkaistuinkin ja uskaltauduin hakemaan ensimmäistä kertaa ihan palkallista ohjaajan hommaa. En saanut ohjaajan paikkaa, mutta työpajoista he olivat kiinnostuneita. Suunta on kuitenkin oikea.

Mielestäni jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma ammatillinen mentori, itsellänikin on ja loistava sellainen onkin! Jos mentoroinnista ei makseta mitään, on mentorilla todellakin mielestäni sananvalta siihen, kuinka paljon hän antaa omista taidoistaan ja omasta ajastaan.

Kysymys on siinä mielessä ristiriitainen, että monille itse tehty ilmainen työ ja toisaalta ilmaiseksi toisilta kokeneemmilta saatu apu on ollut pelastava tekijä omalla uralla ja ihan koko elämässä. Itsellekin työkokeilut ja -harjoittelut ovat olleet ihan korvaamattomia kokemuksia ja vaihtoehto loputtomalle opiskelulle. Toisaalta kulttuurialalla vallitsee välillä ihan viidakon lait. Juuri äskettäin eräs pitkään tanssia opiskellut ja tanssiopettajan töitä tehnyt kaveri haki jotain ihan muita hommia, jossa on paljon huonompi palkka kuin tanssinopettajilla. Hänelle ehdotettiin ihan pokkana, että ”sähän voit sitten vetää tässä työsi ohella myös tanssitunteja.” Että mitä?! Vähän kuin jos olisi kirurgi, joka tekee siivoustöitä ja hänelle ehdotettaisiin, että voisit ihan tässä sivussa siivoojan palkalla operoida myös kollegoja ja ohikulkijoita. Toisaalta taas mua ahdistaa tämä jatkuva rahasta puhuminen. Että kaiken arvo on kiinni rahasta ja jos et osaa muuttaa tekemisiäsi valtaisaksi omaisuudeksi, olet paska luuseri. Että ikäänkuin se, miten paljon sinulla on omaisuutta, sijoituksia ja pääomaa on merkki siitä, kuinka hyvä olet työssäsi tai kuinka arvokas ihminen olet. No, mutta se onkin sitten ehkä ihan oman kirjoituksensa paikka!

Hups, tämä juttu ei nyt käsitellytkään ihan täysin pelkästään mentorointia… Taidan kuitenkin jättää tämän näin ja muokata vähän otsikkoa sen sijaan!

Mitä te ajattelette mentoroinnista ja ammatiinne liittyvästä kyselemisestä?