Lätinää hiuksista
Olen tämän loppusyksyn vellonut aika syvissä vesissä. Tällä viikolla olen vielä oikein sörkkinyt veistä haavassa lukemalla uudelleen yhden alle kolmekymppisenä menehtyneen puolitutun kirjoittaman koskettavan romaanin elämästään syövän kanssa. En tiedä, miksi olen kokenut alitajuista tarvetta lukea sairaskertomuksia, kun itsekin sairastelen. Ehkä se on jonkinlaista taiteellista vertaistukea. Tavallaan ihan kamalaa ja tavallaan elämää ihan siinä missä joku seesteinen ja täysin putkeenkin mennyt elämä. Elämän sattumanvaraisuus kauhistuttaa ja pysähdyttää aina välillä. Ehkä kuoleman ja sairauksien miettiminen liittyy myös tulevaan mahdolliseen työhöni, jossa tulen kohtaamaan kaikkea muuta kuin vetreitä, vitaalisia ja terveitä nuorukaisia.
Kun ajatukset ovat omassa ja läheisten terveydessä, ei hirveästi jaksa kiinnostua ulkonäköasioista tai itsensä tuunaamisesta. No, enpä ole oikeastaan edes käynyt paljon missään sitten syyskuun viimeisen, kun jouduin lopettamaan koulun. Oikeastaan ajattelen nykyisin myös niin, että jos voin sisäisesti hyvin, ulkonäkö ei edes kaipaa hirveästi laittoa. Ja toisaalta, jos voin todella huonosti, paksu meikki ei sitä oikeastaan pelasta.
Nyt kuitenkin, kun on ollut noita kursseja, nettiluentoja, työhaastatteluja ja mahdollinen työn aloittaminenkin pian (jep, sain töitä!), niin olen havahtunut siihen, että hiuksille (kolmas pikkukuva ylhäältä alaspäin vasemmalla reunalla) voisi ehkä tehdä jotain. Mutta mitä? Vai odottelenko vain, että otsatukka kasvaa kunnolla pois, että saan koko höskän vain yksinkertaiselle nutturalle tai kivasti suoristettua keskijakaukselle? Ehkä olen nyt jo vähän kyllästynytkin otsatukkaan. Varsinkin olen kyllästynyt lyhyisiin hiuksiin ja värjäyskierteeseen.
Mutta jotenkin tämä pehko on nyt todella epäsiisti. Kyllä tälle jotain pitäisi tehdä. En kehtaa mennä tukka auki mihinkään. Mutta pitäisinkö sitä kuitenkin aina kiinni, vaikka se olisikin siisti? Ainahan mulla on tukka kiinni. Olen nyt myös ylpeä siitä, etten ole lähes vuoteen värjännyt hiuksiani, enkä käynyt kampaajalla. Se on tehnyt hiuslaadulle ja päänahalle todella hyvää. Myös rahat ovat säästyneet tai no, menneet johonkin muuhun.
Mulla oli nuorempana tapana luulla, että hiusmallin ja värin muuttaminen jotenkin taikasauvanomaisesti muuttaisi muunkin elämän. Tein hyvinkin radikaaleja ja impulsiivisia tukkaratkaisuja lähes 20:n vuoden ajan vuodesta toiseen, kunnes vihdoin tajusin, että hiusmallia ja -väriä muuttamalla muuttuvat, no, hiusmalli ja -väri, ei mikään muu. Käsittelin aina nuorempana hiukseni itse, joten lopputulos oli aina itsellenikin yllätys. Jännityksensä kullakin.
Tokihan sitten, kun tajusin, että voin mennä myös kampaajalle, siisti ja jännä kampaus saattoi piristää elämää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.
Mutta kyllä ”siistit” tai ”omalta tuntuvat” hiukset, olivatpa ne sitten millaiset tahansa, jotenkin kuuluvat aikuisuuteen ja tuovat skarppiutta myös muuhun olemukseen. Mutta mikä se ”oma” on? Miten olla siisti olematta tylsä?
Tavallaan tekisi mieli ottaa nyt kylmä ja tumma, vähän graafinen otsatukallinen kampaus, jotenkin tulisi skarpimpi olo siitä. Tai sitten joku epäsymmetrinen, puukollaleikatunnäköinen grunge asennepehko. Mutta sitten olen taas pahassa kasvatus- ja värjäyskierteessä ja alan haaveilla tylsästä, pitkästä ja omanharmaasta peruspehkosta ja manaan, miksen malttanut vain kasvattaa! Niin siinä aina käy. Ja ne välivaiheet, jotka noista seuraa: pinnit, ylipitkät haitulat, juurikasvut, venyvä ja kuiva epämääräisen värinen haalistunut pehko, Elisabeth Rehn -look (ks. kuva yllä)…
En haluaisi näyttää perus ”täti-ihmiseltä”, mutten myöskään siltä, että kuvittelen olevani 20 v.
Multa puuttuu hiusidentiteetti!
Taidan nyt kuitenkin kärsivällisesti myöntää, että olen välivaiheessa pehkoni kanssa ja kokeilla kasvattaa tasapitkää. Mulla on ollut kunnolla pitkä hippitukka viimeksi lukiossa eli noin sata vuotta sitten. Ehkä nyt olisi aika kokeilla. Ehkä se voisi jopa sopia mulle. Ei siis mitään radikaalia, mutta ehkä jotain pientä siistimistä.
Hyviä vinkkejä otetaan myös vastaan!