Joko saa aloittaa joulun!
Tässä viimeisen kuukauden aikana aikana olen hommannut itselleni työpaikan, laatinut teatterilleni yleisötyösuunnitelman, opiskellut näyttelijäntyötä ruotsiksi, treenannut yksinäni tyhjissä saleissa, dramatisoinut esityksen uusiksi, selvinnyt neurologilta puhtain paperein ja eilen kävin elämäni ensimmäistä kertaa studiokuvauksissa!
Jonkun toisen korviin nuo eivät varmasti kuulosta miltään, mutta kaiken tänä vuonna tapahtuneen jälkeen minulle jopa studiokuvauksissa käyminen ja kameran edessä oleminen oli työvoitto! Inhoan tai ehkä enemmänkin pelkään kameran edessä olemista, joten järjestin itselleni kuvaukset. Nyt en inhoa tuota hommaa enää yhtään niin paljon! Olipa hauska päivä, vaikka aamulla olin kyllä kuin perseeseen ammuttu karhu, kun ahdisti niin paljon.
Mutta hitto, että olisi nyt kiva nähdä vähän ihmisiä, istua iltaa ja juoda punaviiniä. Eilen, kun juttelin puolitutun ihmisen kanssa kuvauksissa, muistin, millaista se on. Olla ihmisten kanssa. Se piristi!
Tänään oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ”nyt saa tehdä ihan mitä huvittaa”! Se olo tulee usein vain silloin, kun tuntee, että on oikeasti jotenkin ansainnut levon. Olenkin sitten muun muassa askarrellut joulukortteja, kuunnellut jouluradiota, leikannut syyskuun esitystaltiointeja, käynyt kirjastossa ja no, jälleen kerran kuunnellut äänikirjaa. Ehkä parasta tässä päivässä on ollut se, että kaikki tekeminen ja puuhastelu on tuntunut kivalta ja hauskalta, eikä yhtään väkinäiseltä. Pari kuukautta sitten jo ajatus joulukorttien askartelusta tai esitystaltiointien leikkaamisesta olisi nostanut stressitasot kattoon ja pullistanut imusolmukkeet. Koskahan tulee se päivä, kun lapasten ja sukkien parsiminen tuntuisi yhtä hauskalta?
Nyt on jotenkin jouluolo! Hyasinttikin rehottaa jo ja amaryllis on kasvanut melkein kattoon saakka.
Viimeaikoina olen pitänyt itseäni lähinnä pelkurina, laiskurina, epäonnistuneena ja jotenkin junasta pudonneena. Sitten sain viestin mentoriltani, joka kertoi, että Vaasan kaupunginteatteri etsii laulutaitoisia näyttelijöitä ja että hän haluaa mun hakevan sinne ja että hän voi toimia suosittelijana. Hän kirjoitti: ”Voi Tiia rakas, tuo sairaus on sulle varmasti kova paikka, kun oot niin ahkera! Varmaan sä sairaanakin olet paljon tehokkaampi kuin suurin osa ihmisistä.” Mulla pääsi itku.
Niin. Ehkä se on se mihin vertaa. Jos vertaan itseäni 86-vuotiaaseen isääni (ja tokihan ajoittain vertaan, koska en osaa olla vertaamatta), niin en pärjää ahkeruudessa mitenkään, hän on ihan järjetön touhuaja. Tai jos vertaan aiempaan itseeni, niin olen vain varjo entisestäni. Mutta ehkä nyt näissä oloissa ja tässä tilanteessa riittää vähän vähempikin.
Huomenna siis aion jatkaa lempihommiani eli videoiden editointia, askartelua, leipomista ja käydä ehkä kävelyllä ja saunassa. Joulu alkoi nyt.
Kuva: Ilkka Vuorinen