Yksinäisyys = tabu?

 

”On ihan sama, olenko olemassa vai en.”  

 

Toteamus on pienen yksinäisen lapsen. 

 

Sanotaan, että tärkeintä elämässä on rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen. Mitä merkitystä siis on sellaisen ihmisen elämällä, jota kukaan ei rakasta, josta kukan ei välitä ja jota kukaan ei oikeastaan edes tunne? Jos et merkitse kenellekään mitään, voi olla vaikea löytää olemassaololleen merkitystä. Miten löytää elämälleen merkitystä, jos ei ole yhtäkään ihmistä, kenen kanssa sitä jakaa?

Yksinäisyys on pohdituttanut minua viime aikoina paljon. Pari vuotta sitten hakeuduin Helsinki Missiolle vapaaehtoiseksi draamaohjaajaksi, koska minusta tuntui, että haluan tehdä jotakin vanhusten ja seniori-ikäisten yksinäisyyden tuntemukselle. Jos pystyisin jotenkin tuomaan teatterin keinoin heidän elämäänsä yhteisöllisyyttä ja iloa, niin olisin onnistunut. Koin tuolloin myös itse valmistumisen jälkeistä yksinäisyyttä ja minulle teki hyvää päästä tekemään oman alan töitä ja olemaan ihmisten parissa. Ryhmässäni olikin muun muassa juuri eläkkeelle jääneitä naisia, jotka kokivat, että teatterin tekeminen toi mukavaa sisältöä ja iloa heidän elämäänsä. 

Sittemmin kuitenkin huomasin, että ehkä jos oikeasti ja radikaalimmin haluaa esimerkiksi Helsinki Mission kautta vaikuttaa yksinäisyyden ehkäisyyn, kannattaa ruveta keikkavapaaehtoiseksi tai ryhtyä jonkun vanhuksen kaveriksi, jonkun sellaisen, joka ei uskalla, halua tai jaksa lähteä mukaan ryhmien toimintaan. Jotkut tarvitsevat myös apua ylipäänsä kotoa lähteäkseen. 

 

 

Vaikka yksinäisyydestä on alettu puhua ja kirjoittaa julkisuudessakin enemmän ja enemmän, silti tuntuu, että se on edelleen jonkinlainen tabu. Tuntuu, että masennuksesta, bipolaarisuudesta tai syömishäiriöistäkin on helpompi puhua kuin omasta yksinäisyydestään. Moni ehkä kokee, että jos ihminen on yksinäinen, hänessä täytyy olla jotain perustavanlaatuista vikaa, eikä näin ollen edes ole tutustumisen arvoinen. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa. 

Toki pitkäaikainen yksinäisyys voi muuttaa ihmistä. Ihmisestä voi tulla hyvin ujo, epäluuloinen ja varautunut muita ihmisiä kohtaan, sulkeutunut ja joskus jopa hyökkäävä. Voi viedä vuosia, että ihminen oppii luottamaan toisiin ja avautumaan kuorestaan. Kroonistuessaan yksinäisyys voi aiheuttaa myös masennusta ja itsemurha-ajatuksia tai lopulta itsemurhan. 

On montaa erilaista ”yksinäisyyden lajia”, oikeastaan yhtä monenlaista kuin on ihmisiä. Pääosin yksinäisyyden voi jakaa sosiaaliseen tai emotionaaliseen yksinäisyyteen. Sosiaalinen yksinäisyys on sitä, että ihminen on ajautunut jostain syystä sosiaaliseen tyhjiöön esimerkiksi jäädessään työttömäksi, menetettyään puolisonsa tai läheisen ystävänsä, valmistuttuaan koulusta, muutettuaan uudelle paikkakunnalle tai uuteen maahan tai sairastuttuaan tai loukkaannuttuaan niin, ettei pääse vapaasti liikkumaan kotoaan ulos ilman apua. Toinen yksinäisyyden muoto on emotionaalinen yksinäisyys, joka on psykologisesti astetta kimurantimpi juttu. Tuolloin ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi myös muiden joukossa ollessaan, eikä työ, harrastukset tai mikään yhteisöllinen toiminta vie yksinäisyyden tunnetta pois. Päällisin puolin elämä voi olla hyvinkin sosiaalista, mutta silti ihminen kokee olevansa täysin yksin. Emotionaalinen yksinäisyys johtuu usein omasta erilaisuuden tunteesta tai heikosta omanarvontunteesta tai kokemuksesta, ettei saa yhteyttä muihin oikein millään tasolla.

Toki nämä kaksi yksinäisyyden muotoa voivat myös yhdistyä. Jos ihminen kokee jatkuvasti emotionaalista yksinäisyyttä, alkaa hän helposti eristäytyä sosiaalisesti ja tämä voi johtaa lopulta myös täydelliseen sosiaaliseen eristäytymiseen. 

Monille sosiaalisesti yksinäiseksi itsensä tunteville taas voi olla avuksi jo se, että löytää uusia harrastuksia, uuden työn tai muita tilanteita joissa tavata ihmisiä. 

 

 

Olisi väärin väittää, että yksinäisyys on ihmisen omaa syytä. Usein se ei missään nimessä sitä ole. Mikäli ihminen on esimerkisi liikuntakyvytön ja tarvitsee apua päästäkseen ulos kotoaan, olisi typerää vain heittää, että ”senkun vaan menet ja teet ja kohtaat ihmisiä”. Voi olla myös mielisairauksia tai fyysisiä sairauksia, jotka hankaloittavat spontaania muihin ihmisiin tutustumista.

Mikäli yksinäisyys on jatkunut jo lapsuudesta saakka, on hyvin tonennäköistä, että ihminen on yksinäinen myös aikuisena. Toivoaan ei kuitenkaan missään nimessä kannata menettää! Monella olisi mahdollisuus vaikuttaa omaan yksinäisyyteensä, koska mitään konkreettista estettä siihen ei ole.  

Mikäli kyseessä on ”nyytisyndooma”, voi asia ratketa itsetuntoa parantamalla. Tarkoitan ”nyytisyndroomalla” sitä, että ajattelee muut jollain lailla aina itseään parempina ja kykenevämpinä tai vaihtoehtoisesti itsensä aina jotenkin erilaisena, että on olemassa ”minä ja muut” sen sijaan, että ajattelisi, että on ”sinä ja minä” tai ”me”.  Oman itsetunnon ja omanarvontunnon aktiivinen työstäminen ja parantaminen ovat yleensä edellytyksiä päästä vähitellen eroon ”nyytisyndroomasta” ja sitä myöten emotionaalisesta yksinäisyyden tunteesta. Kun oppii vähitelleen tulemaan ulos omasta kuorestaan ja tajuaa, ettei lopulta ole mitenkään muita oudompi ja erilaisempi, vaan että kaikilla muillakin on omat vaikeutensa, ongelmansa ja pelkonsa ja häpeänsä, on toisten ihmisten lähestyminenkin helpompaa.

Aluksi voi olla vaikeaa palata ihmisten pariin, jos on pitkään käpertynyt omiin ajatuksiinsa ja sulkeutunut kaikelta kanssakäymiseltä, mutta mikään ei tule ilmaiseksi. Jotkut ovat tehneet sosiaalisen työn jo lapsena, joidenkin täytyy tehdä se aikuisena, mutta mikäli sitä työtä ei ole valmis tekemään, jää todennäköisesti aina ulkopuoliseksi. Tarkoitan tällä ”työllä” riskien ottamista, sitä, että täytyy olla valmis pettymään ja silti uskaltaa. Mikä on se pahin, mitä voi tapahtua, jos vaikka pyytää jotakuta kivaa tyyppiä kahville? Työ on myös sitä, että opettelee käsittelemään omia tunteitaan ja hallitsemaan omaa käytöstään, ”olemaan ihmisiksi” ja kohtelemaan toisia ihmisiä hyvin. Jos ihmistä on läpi elämän lyöty lyttyyn ja jo lapsena kiusattu ja kohdeltu kaltoin, on kyse syvemmistä haavoista. Silloin itsetunnon löytämiseen on haettava varmastikin ammattiapua.

Koska koen olevani etuoikeutettu eli pystyn kävelemään, juoksemaan, puhumaan, tanssimaan, näen, kuulen, en ole masentunut enkä fyysisesti sairas, ei ole mitään konkreettista estettä tutustua uusiin ihmisiin. Siksi koenkin, että haluan auttaa niitä, jotka oikeasti eivät niin helposti voi löytää uusia tuttavuuksia. Yksi tällainen keino voi olla mummo- tai vaarikaverin hommaaminen jonkin yhdistyksen kautta. Yhdistysten kautta voi hakeutua myös nuoren tai maahanmuuttajan kaveriksi. Tokikaan en kuvittele olevani jokin laupias samarialainen. Onhan myös oltava valmis tässäkin tapauksessa ottamaan se riski, ettei tätä kautta synnykään aina yhteyttä ja ystävyyttä, ettei uusi ihminen haluakaan olla kanssani tekemisissä. Yhdeksi keinoksi olen kokenet draamatyöpajojen ja yhteisötanssin vetämisen erilaisille ryhmille, koska nämä jos mitkä lisäävät yhteisöllisyyden tunnetta ja spontaanisuutta. Yksi keino on mielestäni se, että asioista puhutaan ja kirjoitetaan, että tämä aihe ei olisi enää tabu. Mikään ei ole pahempaa yksinäiselle ihmiselle kuin kokea olevansa yksin yksinäinen tässä maailmassa. 

 

 

Olen itse tuntenut toisinaan hyvinkin vahvaa emotionaalista yksinäisyyttä niin nuoresta asti kuin voin muistaa. Vaikka olen aina pärjännyt hyvin opinnoissani ja ollut itsevarma tekemisieni suhteen, on sosiaalinen omanarvontuntoni ollut pitkään ihan nollissa. Olen myös elänyt ”parhaat vuoteni” lähes täydellisessä sosiaalisessa tyhjiössä, osin omasta tahdostani, osin olosuhteiden pakosta. Yksinäisyydestä eroon kamppailu ei ole ollut mitenkään helppo tie, mutta ei myöskään mahdoton. Se on vaatinut sitä, että olen tietoisesti tehnyt töitä omanarvontuntoni ja tunnelukkojeni kanssa. Olen oppinut kohtelemaan itseäni ja muita ihmisiä paremmin ja löytänyt haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, jotka ovat aiheuttaneet huonoa itsetuntoa, pakenemista sosiaalisista tilanteista ja eristäytymistä. Joskus yksinäisimpinä hetkinä olen miettinyt, että ”jos tuollakin ihmisellä on noin paljon kavereita, on se nyt perkele, ettei minulla ole yhtäkään!” Mutta se ihminen vain todennäköisesti on ollut paikalla oikeaan aikaan tai ylipäänsä ollut paikalla uudelleen, uudelleen ja uudelleen, mennyt ja tehnyt ja tutustunut ja pitänyt kiinni kavereistaan. Ei mikään tule hetkessä ja ilmaiseksi, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä löytää ystäviä. 

Nyt olen tekemässä aiheesta hissuksiin esitystä (sooloa tietenkin!). Siksikin asia pohdituttaa ja tulee uniin. Olen tällä hetkellä hyvällä tavalla ”asian päällä”. Matkasta tulee tunteikas mutta antoisa! 

 

Kuvat: Sonja Järvisalo