Jatkossa sanon enemmän joo

Joulu on toki vielä käynnissä, mutta mulla on jo ajatukset vähän tulevassa.

Tämä vuosi on ollut kieltäytymisten vuosi. Olen joutunut kieltäytymään opinnoista, esityksen saattamisesta ensi-iltaan, töistä, tupareista ja sukulaistapaamisista. Elämä on kutistunut kotioloissa tapahtuvaan pähkäilyyn, jahkailuun ja tuumailuun.

Minusta on tullut pelokas Nasu, joka tuskin uskaltaa nenäänsä asunnosta ulos työntää. Tietenkin nyt on pandemia ja ihmisten kuuluukin istua kotona ja olla eristyksissä muista. Huomaan kuitenkin, että ympärillä elämä jatkuu. Ihmiset käyvät edelleen töissä, tapaavat sukulaisiaan, tekevät esityksiä, käyvät koulua, järjestävät festareita… Olenko minä sittenkin vähemmistöä tämän eristäytymiseni kanssa?

Olen mielestäni aiemmin ollut enemmän tekijä kuin jahkaaja. Missä välissä musta tuli tällainen ylianalysoija? Oliko se keski-ikä, sairastuminen vai valmistuminen koulusta, joka tämän sai aikaan? Aloin analysoida valintojani puhki, etten enää joutuisi liiaksi tunteiden vietäväksi ja nöyryytetyksi, etten uupuisi liikaa tai etten lähtisi ”väärään suuntaan”. Jäin vatvomaan valintojani loppumattomaan päättämättömyyden limboon.

On tietenkin itsestäänselvää, että järkevämpää on opetella itsemyötätuntoa hankalissa tilanteissa ja sietämään tunteitaan, kuin paeta ihan kaikkea, ettei kokisi ja tuntisi mitään. 

No, kuvitellaan nyt, että korona pikkuhiljaa hellittää ja voi alkaa taas elää.

Mille asioille aion sanoa jatkossa enemmän joo:

Omille impulsseille ja luoville ideoille. Yksi näistä oli nyt se, että alan äänittämään omia juttujani, olivat ne sitten valmiiksi kirjoitettuja tai jotain vapaata jutustelua. Ehkä sitä voisi podcastiksikin sanoa. Itseasiassa nauhoitinkin jo yhden jutun aatonaattona, ja aion julkaista sen täällä ehkä jo tänään, kuunteli sitä sitten joku tahi ei.

Video- ja leffaprojekteille. Mikä tahansa kameran edessä oleminen on mulle hyväksi, koska olen sen verran kokematon ja epävarma. Sellaisiin juttuihin aion siis hakeutua yhä enemmän. Ehkä mainokset jätän kuitenkin väliin.

Tilanteille joissa joudun puhumaan englantia tai ruotsia. Olen ehkä maailman huonoin puhumaan englantia. Lintsasin lukiossa lähes kaikki englannin tunnit ja vietin ne kuvisluokassa. Nyt on kuitenkin tullut aika. Ymmärrän englantia melko hyvin, mutta olen arka puhumaan. Ruotsia taas kuvittelen osaavani sujuvasti, mutta huomaan tositilanteessa, että sanavarastoni ja kielioppini (ne hemmetin prepositiot) on aika surkeita. Olen pyrkinyt lisäämään sanavarastoani kuuntelemalla ruotsiksi äänikirjoja ja hakeutumalla tilanteisiin, jossa joudun näyttelemään ruotsiksi.

Tilanteille, joissa joudun olemaan yleisön edessä. Tekevät mulle hyvää. Itsevarmuus kasvaa, itsekritiikki vähenee ja pääsen turhasta jännittämisestä muissakin tilanteissa. Juontojutut, laulukeikat, soittaminen, näytteleminen, valokuvissa poseeraaminen… melkein kaikelle nyt vain joo, jos kysytään!

Pelottavalta tuntuville töille. Mä oon oikeastaan aika kauhuissani tuosta tammikuussa alkavasta osa-aikatyöstä. Mulla ei ole paljoakaan kokemusta, ei ammattikoulutusta alalle ja kaiken lisäksi työ tapahtuu ruotsiksi. Sanoin silti joo, koska ”jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu. Loputtomasti samaa.” Työ on mun mielestä myös inhimillisellä tasolla ja yhteiskunnallisesti tärkeää. Periaatteessa voisin tehdä sitä myös vapaaehtoistyönä. Taisin myös hakea jonkun  kunnan kulttuurituottajaksi. Ihan vain, koska mitä siinäkin menettää.

Kahvitteluille, illanistujaisille. En muista lähes viiteen vuoteen olleeni oikein missään bileissä tms. Muutamia poikkeuksia on jotkut ensi-iltabileet, Kosmos kesällä 2019 ja viime kesän juhannus. En tarkoita, että pitäisi vetää perseet ja olla taju kankaalla, mutta kyllä mulle tekisi hyvää vähän juhlia, nähdä ihmisiä, nauraa ja jauhaa paskaa. Nuorempana juhlin ihan jakuvasti, että siinä mielessä ihan hyvää on tehnyt pitää ”vähän” taukoa, mutta rajansa kaikella.

Kirjoittamiselle. Aion jatkossakin kirjoittaa hyvin matalalla kynnyksellä tänne tekstejä. Sori siitä. Myös jos mua johonkin kysytään kirjoittamaan, niin aion sanoa joo. Paitsi, jos pitää mainostaa jotain ilotulitteita, muovisia toppeja tai kosmetiikkaa. Kirjoittaminen on AINA hyvä ratkaisu. Ja varsinkin, jos on jumissa ajatustensa kanssa, niin sen kuin ottaa kynän käteen ja kirjaa kaiken, mikä vituttaa, ahdistaa ja mietityttää. Kyllä se yleensä vähän selkeyttää päätä.

Ihmiskontakteille ylipäänsä. Jos joku kiva tyyppi joskus pyytää mua johonkin, niin sanon joo ja sovin heti jonkun ajankohdan, enkä sano, että ”joo, nähdään vaan joskus” Sitä ei silloin koskaan tapahdu.

Teatteriprojekteille. Pyytäkää mua johonkin näyttelijäksi! Haluun päästä hörhöilemään. En tarvi nyt edes palkkaa, kunhan on jotain haastetta tai kiinnostava teksti! (tosin en voi urheilla, enkä hengästyä, joten se siitä.)

Tilanteille, joissa joudun ryhmätöihin. Vihaan ryhmätöitä, mutta sitä paremmalla syyllä mun pitäisi vaan osallistua niihin enemmän, koska parhaimmillaan ne: voivat olla hauskoja, niissä oppii paljon muilta, ne vähentävät omnipotenttiutta, ne parantavat sosiaalisia taitoja ja kärsivällisyyttä, niissä oppii priorisoimaan, niissä oppii joustavuutta ja ainakin niissä oppii, että mikä itselle on tärkeää, mikä ei.

Mistä aion jatkossa kieltäytyä enemmän: 

Liian pitkään miettiminen. Joko sanon joo tai sitten ei. Turha jäädä sata vuotta pähkäämään jotain.

Some. On joskus ihan hauskaa roikkua somessa, mutta rajansa kaikella.

Itsekritiikki. Aion jatkossa panostaa itsemyötätuntoon, rohkeisiin valintoihin ja perfektionististen ajatusten jättämiseen omaan arvoonsa. Tehdä enemmän ja kritisoida vähemmän.

Raaka sipuli. Uh. Tehtiin eilen blinejä ja söin ihan urakalla raakaa punasipulia. Koko loppuillan oksetti ja ahdisti. Miksi en voi ikinä muistaa, että sipuli nyt vaan on jätettävä syömättä? Jos se on raakaa, se oksettaa, jos se on kypsää, se pierettää.

Laihduttaminen. Paino putosi jostain syystä joulunakin kilon. En ole laihduttanut aikoihin.Päätelmä: Syö, mitä mieli tekee (paitsi ei raakaa sipulia), kroppa kiittää.

Oman ulkonäön miettiminen ja kritisoiminen: Se ei siitä parane. Elämän laatu vain huononee, jos fokusoi ajatuksensa omaan ulkonäköön muiden, kiinnostavampien asioiden sijaan.

Kuva (ilman myssyä): Ilkka Vuorinen