Valinnoista, tahdonvoimasta ja keskinkertaisuudesta

Monella tuntuu olevan paljon touhua, haastetta ja kiirettä elämässä, liikaakin. Tuntuu, että on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että ihmiset ovat ylityöllistettyjä, stressaantuneita, väsyneitä, eikä heillä ole aikaa sellaisille asioille, joihin he aikaa haluaisivat käyttää. Aikahaan toki on kaikilla ihan saman verran, ei se ole mihinkään keneltäkään kadonnut, mutta nämä ihmiset ovat täyttäneet päivänsä ennakkoon niin täyteen, että kokevat, ettei vaihtoehtoja ole. 

Toisaalta mietin, että on lopulta aika vähän niitä, jotka oikeasti saavat valita, joilla on varaa valita. Tuntuu, että tilanne on joko niin, ettei töitä ole ollenkaan tai sitten niitä on liikaa. Asiat ovat todella hyvin, jos on varaa valita jotain siltä väliltä, sopivasti. Mikäli on varaa valita ja silti tekee liikaa, voi ehkä syyttää vain itseään?

Mikäli aikaa taas on liikaa, se valuu helposti käsistä ja mitään ei tule tehdyksi. Päivät menettävät merkityksensä. Siksi ihmiset tekevät itselleen sitoumuksia. He perustavat perheen, hankkivat lainaa, kotieläimiä, työpaikan, opiskelupaikan, harrastuksia, koska pelkäävät ajan muuten valuvan käsistä. Aika halutaan täyttää sopimuksilla ja velvotteilla etukäteen, ettei sitä tulisi tuhlattua. Aikataulut täytetään tukkoon ja sitten valitetaan, kun aikaa ei ole. 

Ihmisellä on rajallinen tahdonvoima. Siksi ennalta sovitut velvoitteet oikeastaan paradoksaalisesti keventävät elämää ja jotkut sitoumukset jäsentävät hyvällä tavalla arkea, toki jos niitä on sopivassa määrin. Jos sinulla on lapsia ja joudut siksi heräämään aamulla ylös viedäksesi heidät päiväkotiin, et joudu joka aamu miettimään, miksi ihmeessä edes nousisit ylös (paitsi ehkä pissalle). Jos sinulla on työ, joka velvoittaa sinut tekemään tiettyjä asioita päivän aikana, et joudu joka ikinen hetki miettimään, miten ihmeessä tämänkin päivän käyttäisit, ettei aika ja elämä jotenkin valuisi käsistä. Kun sinulla on harrastusryhmä, jonka kanssa on sovittuja treenejä, sinun ei noina treeniaikoina tarvitse pähkätä menisitkö lenkille vai makaisitko sohvalla. Kun sinulla on ystäviä, jotka ehdottavat tapaamista, sinun ei tarvitse pähkätä, miten kuluttaisit seuraavan tunnin mielekkäästi tai kenen kanssa ajatuksiasi jakaisit, voit mennä tapaamaan ystävää. Kun sinulla on mielekäs opiskelupaikka jonne mennä päivittäin, sinun ei tarvitse yksin yrittää opetella uusia taitoja ja käyttää kaikkea tahdonvoimaasi siihen, että saisit asioita tehdyksi. Tulisiko sinun tehtyä näitä kaikkia asioita, jos sinulla olisi kaikki aika maailmassa ja saisit käyttää sen ihan mihin haluaisit? Luultavasti tekisit vain murto-osan siitä, mitä oikeasti haluaisit tehdä, koska, niin, ihmisen tahdonvoima on todellakin hyvin rajallinen. Alkaisit myöskin kaivata kavereita, haasteita ja sitä, että edes joku odottaisi sinulta jotakin. Jos elää vuosi tolkulla sellaista elämää, ettei ole mitään syytä nousta sängystä ylös, saatika astua ovesta ulos, velvotteita ja arkea alkaa myös arvostaa.

Joillakin tämä oman elämän aikataulutus menee sitten överiksi, eivätkä he osaa enää ollenkaan olla ilman jatkuvaa sinkoilua paikasta toiseen. Tietenkään kaikilla ei ole sitä valinnanvaraa. Esimerkiksi kulttuurialalla työ on usein hyvin sirpaleista. Itsekin tein eräänä keväänä viittä eri taidealan työtä, olin hyvin uupunut ja tienasin silti ehkä maksimissaan jonkun 1000 euroa kuukaudessa. Vaihdoin sitten kokopäiväiseen kahvilatyöhön, josta sain sentään 1600 euroa kuukaudessa kohtuullisilla tuntimäärillä.  Jos tekemistä on liikaa ja työ on epäkiinnostavaa ja kuormittavaa, arki voi olla ainoastaan raskasta suorittamista ja ihminen alkaa kaivata vapautta. En missään nimessä kahdehdi burnoutin partaalla olevia sirpaletöitä tekeviä perheenäitejä.

Mitä sitten voi tehdä, jos oma elämäntilanne on epätyydyttävä ja asioista haluaisi saada paremmin otetta, oli se sitten hukkaan valuva aika tai liian raskas työ. Voisiko sittenkin valita toisin?

Luin juuri artikkelin, jossa mainittiin, että työelämässä kyllä riittää, kun on ihan keskinkertaisen hyvä jossakin asiassa. Harva on loistava. Olen monesti miettinyt samaa. Paljon minua epäpätevämmät kirjoittajat kirjoittavat työkseen, paljon minua kokemattomammat saavat näyttelijäduuneja, paljon minua vähemmän opiskelleet pedagogit työskentelevät ihan pokkana vakkarina teatteriopettajina vaikkapa kansanopistoissa.

Mietin, mitä näillä ihmisillä on sellaista, mitä minulla ei ole, miksi he ovat saaneet töitä, mutta minä en. No, ensinnäkin heillä on sen verran pokkaa, että ovat hakeneet niitä töitä. Toisekseen, heillä on todennäköisesti verkostoja ja kolmanneksi, ehkä tärkein piirre, he eivät ole perfektionisteja. Toki monesti kyse on myös pätevyydestä, mutta joissakin tapauksissa kyllä olen todella miettinyt, miten ihmeessä tuo on päässyt tuohon asemaan, joka hänellä nyt on, sillä hän aiheuttaa luultavasti enemmän tuhoa kuin hyötyä näille opiskelijoille.

Toki saatan olla vähän kateellinen, mutta kylläkin myös utelias. En oikeastaan edes koe oikeutta olla kateellinen, koska olen alkanut siirtyä vakavasti työmarkkinoille ihan vasta lähiaikoina ja edelleenkin hieman mietin, onko kokopäivätyö oikeastaan edes ollenkaan minua varten. Aiemmin en oikeasti ole edes halunnut työskennellä muille, vaan olen halunnut vääntää omia esityksiä omilla ehdoilla tai vaihtoehtoisesti opiskella lisää.

Olen nyt viimeaikoina todennut, että pärjääminen, sillä ei usein ole mitään tekemistä pätevyyden kanssa. Myöskään työelämätaidot eivät ole sama asia kuin pätevyys. Pelkkä pätevyys ja osaaminen eivät riitä, jos ei ole työelämätaitoja ja keinoja luovia itselleen sitä rahaa tai töitä.

Olen nyt vähän niin kuin päättänyt alkaa sellaiseksi ihmiseksi, joka tekee asioita, vaikkei ihan osaa. Teen asioita, vaikka olisin keskiverto, niin muutkin tekevät ja elättävät sillä itsensä. Ehkä sieltä joskus putkahtaa rahaakin, kun vain menee ja tekee. Samalla tietenkin ammattitaito kasvaa ja usko itseeen sitä myöten.

Johanna Korhonen puhuu Yle Areenasta löytyvässä ohjelmassaan Journalisti Johanna erikoistumisesta. Ihminen voi olla esimerkiksi todella hyvä tutkija ja tieteentekijä, muttei osaa hakea rahoitusta tutkimuksilleen, eikä siten voi toteuttaa työtään. Niin. Itse koen olevani vähän tällainen samalla tavalla kädetön taiteilija. Teen työtäni, mutten saa siitä rahaa. Ja tuo apuraha-asia on myös ikuisuuskysymys. On niitä, jotka osaavat hakea apurahaa ja sitten niitä, jotka eivät. Olen pitkään ajatellut, että teatteritaiteen kandina en vain kertakaikkiaan voi saada apurahaa. Usein olen siksi vain jättänyt kokonaan hakematta. Aina ei kuitenkaan ole kyse ammattitaidosta, tittelistä, nimekkyydestä tai tutkinnosta (usein toki on) vaan ihan vain siitä, että osaa hakea sitä rahaa.

Toiseksi, olen ajatellut ottaa nyt kokeiluun vaikeamman valitsemisen. Tämä liittyy siihen, että sen sijaan, että aina sanoisi helpoimman eli ein, sanookin joo. Liika valikoivuus ei vie eteenpäin. Toisekseen tämä tarkoittaa sitä, että sanoo helpomman sijaan joo sille hankalammalle vaihtoehdolle ja katsoo, mihin se johtaa. Ihmisen aivot ovat kehittyneet säästämään energiaa ja valitsemaan sen helpomman ja vähemmän rasittavan vaihtoehdon. Joutuu näkemään vaivaa, että valitsisi itselle työläämmän. Itse esimerkiksi itsestäänselvästi valitsen aina  yksin työskentelemisen, jos sellainen vaihtoehto on. Viimeaikoina olen alkanut ajatella, että vaikka yksin työskenteleminen on minulle helppoa ja luontaista, se ei oikein vie minua eteenpäin elämässä ja ihmisenä. Itseasiassa se voi olla jopa se ongelman ydin. Olisi hedelmällisempää tehdä asioita esimerkiksi työparin kanssa.

Muita vaikeampia vaihtoehtoja itselleni on esimerkiksi: Voisin aivan hyvin lukea erään ennakkotehtäväkirjan suomeksi mutta valitsen nyt lukea sen ruotsiksi. Vaikka se vie enemmän aikaa ja on melko työlästä, valitsen sen, sillä opin siinä samalla kieltä. Toinen esimerkki: Jos saan kiinnostavan työharjoittelupaikan, otan sen vastaan, vaikken saisi siitä rahaa paljoakaan enempää kuin työttömänä ollessa tai vaihtoehtoisesti että ottaisin helpomman keittiöhomman, josta saisi vähän enemmän rahaa kuin harjoittelusta, mutta se ei veisi samalla tavalla eteenpäin uralla. Kolmas esimerkki: Voisin aivan hyvin jättää oman esityksen kokonaan tekemättä, sillä varsinaisesti mitään pakkoa ei ole. Teen sen silti, sillä tiedän, etten kadu sitä enää silloin, kun harjoitukset alkavat ja kun ensi-ilta koittaa. Se, että valitsen tehdä esityksen, aikaansaa sen, että teen sellaisia itselle tärkeitä asioita, joita en ilman esitysprojektia tekisi.

Helpomman valinnan tekeminen tai kokonaan vaitsematta jättäminen on, no helppoa. On helpompi mennä sieltä mistä rima on matalin. Se ei välttämättä kuitenkaan ole aina se, mikä johtaa merkitykselliseen elämään. Tämähän on tietysti itsestäänselvää, mutta valinnan hetkellä aivot tekevät valinnan usein puolestamme. On hyvä aina välillä päättää tehdä aktiivinen ja tietoinen valinta sen sijaan. Helpon valitsemisen esimerkkejä: Ihmiset useimmiten (varsinkin Suomessa) hakeutuvat tuttujen pariin. Jos esimerkiksi olet menossa katsomaan esitystä ja aulassa on joitakin satunnaisia puolituttuja, hakeudut todennäköisemmin heidän pariinsa kuin ventovieraiden, vaikka ventovieraiden seura voisi olla paljon kiinnostavampaa ja seuraavalla kerralla he eivät olisikaan enää ventovieraita. Jos tuttuja ei ole saatavilla esimerkiksi uusissa opiskelijaryhmissä, ihmiset hakeutuvat eniten itsensä kaltaisten joukkoon. Aivot säästävät energiaa. Ihmiset lukevat myös jo valmiiksi suosittuja ja itselle tuttuja blogeja, selaavat somea sen sijaan, että lukisivat kirjaa tai tekevät ostospäätöksensä sen perusteella, mitä joku somevaikuttajakin ostaa. Entä, jos päättäisi kuukauden verran tehdäkin valinnat vaikeamman kautta? Tekisi jotain itselle epätyypillistä. Voisi valita mennä juttelemaan vieraalle ihmiselle, hengailisikin vanhuksen kanssa omanikäisten sijaan, asuisi puoli vuotta toisella paikkakunnalla, opiskelisi jonkin taidon sen sijaan, että jättäisi opiskelematta.

En toki välttämättä suosittele vaikeamman vaihtoehdon valitsemista, jos elämä on jo ennestään liian haastavaa ja kuormittavaa.

Ja on myös hyvä muistaa, että myös passiivinen valitsematta jättäminen on valinta.

Mikä tämän kirjoituksen punainen lanka oli? Älkää kysykö, sitä ei ehkä ollut tai sitten tässä oli yhden sijasta jopa kolme lankaa. No kunhan nyt kirjoitin tämän sen sijaan, että olisin jättänyt kirjoittamatta. Valinta sekin.

Inspiraationa toimi Satu Pihlajan mainio Valinnan paikka -teos.

Kuvat: Ilkka Vuorinen