Lannistavimmat kommentit ja vasta-argumentit niihin

Ihmiset tarkoittavat usein hyvää kommenteillaan, mutta joskus tuntuu, että olisi kyllä parempi pistää korvat tukkoon ja olla kuuntelematta ”hyvää tarkoittavia” neuvoja. Tässä esimerkkkejä kommenteista, jotka itseäni ovat lannistaneet tai ahdistaneet viimeaikoina, vaikka kuinka olen yrittänyt pysyä omalla kaistallani ja miettiä, mitä itse haluan. Koitan myös miettiä nyt vasta-argumentit näihin. En ole välttämättä sillä aktuaalisella hetkellä osannut vastata mitään, eikä se aina ole tarpeenkaan, mutta omassa mielessä on hyvä miettiä jokin positiivinen vasta-argumentti tai vaihtoehtoisesti ottaa toisen kommentista kaikki hyöty irti, jos siinä on jotakin totuudellista perää. Edelleenkään en voi syyttää omista valinnoistani ketään muita, mutta jotenkin tuntui nyt tärkeältä purkaa vähän, miten vaivihkaisesti läheisetkin pystyvät lannistamaan ja miten kommentteja vastaan pystyisi tietoisesti taistelemaan. Tietenkään aina päätökset eivät synny niin yksioikoisesti ja toki osaan ajatella omilla aivoillani, mutta kyllä lähesten kommentit silti aina hieman vaikuttavat.

Tuutko sä nyt kuitenkaan saamaan töitä tuonkaan koulun jälkeen? No helvetistäkö minä sitä tiedän! Tämä läheisen ihmisen kommentti sai mut miettimään tätä kyseistä koulutusta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja lopulta päätin kieltäytyä siitä tai oikeastaan lykätä sitä. Koska eihän siitä mihinkään valmistu ja eihän se mihinkään työllistä ja joo maksaahan se ihan helvetisti ja joo, ei musta kuitenkaan tule sitä eikä varsinkaan tätä vaikka kuinka  yrittäisin. (Joten ei kannata edes yrittää?) Tiedän, että kalliin koulutuspaikan vastaanottaminen korona-aikana on toki vakavan harkinnan paikka, mutta joskus (tai aika usein) kohdallani liika pähkääminen, ylianalysoiminen ja valintojen tekeminen pelkän järjen perusteella, on lykännyt tärkeitä päätöksiä tai jättänyt ottamatta sellaisia riskejä, jotka olisivat oikeasti olleet paikallaan sillä hetkellä ja vieneet elämässä eteenpäin. Se, että jätän osallistumatta johonkin koulutukseen sen vuoksi, että ”se ei välttämättä johda mihinkään” ei ainakaan johda yhtään mihinkään. Itse sitten elän sen valinnan kanssa ja joudun  keksimään jotakin muuta tilalle. Ja tietenkin aina keksinkin.  Tosin käytännössä on sitten kymmeniä kertoja jo todettu, että mitä tahansa se ”muu” sitten onkin, ei luultavasti miellytä tätä kyseistä kommentoijaa yhtään sen enempää. Ainoa, mikä häntä tyydyttäisi, olisi se, että saisin ”kunnon palkkaa kunnon päivätyöstä”. Lapsesta asti mun päähän on taottu,että epäonnistuminen on noloa ja että oikeastaan ei kannata edes yrittää. Että elämä on hyviä suorituksia ja jos epäonnistuu, on tyhmä ja huono tai vaihtoehtoisesti jos opettaja antaa huonon arvosanan, on vika opettajassa ja hän on tyhmä ja huono. Kun olen saanut kokeesta kymppi miinuksen, on vastaus ollut ”no voi voi, mistähän se miinus siihen tuli?” Ja omia mokia mietitään sitten vuosi tolkulla ja mitään ei uskalleta yrittää, koska eihän siitä nyt kuitenkaan mitään tule. Tällaisesta perfektionistisesta ajattelutavasta olen nyt yrittänyt tässä viimeiset kymmenen vuotta pyristellä irti. Vasta oikeastaan ihan viime vuosina olen todella tajunnut, kuinka tiukkaan tämä suorituskeskeisyys minussa istuu ja että miten paljon se sabotoi elämääni. Onneksi siitä voi opetella pois. Tämä sama ajattelutapa on estänyt mua aikoinaan esim. osallistumasta harrastajateatteritoimintaan. Olen siis teatterialan ammattilainen, joka ei ole oikeastaan koskaan ollut mukana missään harrastajateatteritoiminnassa! Koska ”eihän se tekeminen johda mihinkään” jne.

Ai noinko vähän palkkaa sä tosta sait! Niinpä. Olisi varmaan kannattanut tuonkin homman sijaan vain istua kotona ja pähkätä sitä, kun kukaan ei pyydä mua mihinkään töihin sen sijaan, että menen ”huonolla palkalla” tekemään jotain itselleni tärkeää, opin uutta, kehityn asiassa ja saan kiksejä itseni ylittämisestä. Olen tottakai sitä mieltä, että kaikesta, myös taiteellisesta työstä pitää saada kunnon palkkaa, mutta jos on aloittelija ja haluaa lisää kokemusta, ei kuulu kenellekään muulle, mitkä mun motiivit on ottaa joku työ vähän huonommalla palkalla. Ehkä saan sitä ihan hemmetisti henkistä pääomaa, kun opin työn sitä tekemällä. Ehkä harjoittelu tai matalapalkkainen keikka oli minulle se henkireikä, joka toi elämään sisällön, uusia verkostoja, sosiaalisuutta ja lisäsi ammatillista osaamisen tunnetta sekä rohkeutta tarttua haastavampiinkin tehtäviin tai tarjosi jopa ihan kunnon työpaikan harjoittelun jatkeena (näinkin on käynyt). Jos vaihtoehtona olisi ollut saman oppiminen kalliissa koulussa tai kotona istuskeleminen ja haaveileminen, on matalapalkkaisen oman alan keikan ottaminen minusta aina parempi vaihtoehto. Ja mikä tärkeintä, tiedän kyllä itse, mitä sillä hetkellä haluan ja tarvitsen. Joskus esimerkiksi vapaaehtoistyö vaikkapa vanhusten parissa on tuntunut sata kertaa paremmalta vaihtoehdolta kuin möllöttää kotona tositeeveetä katsoen. Myös pienroolikeikat ja avustajanhommat ovat tuoneet paljon rohkeutta omaan näyttelemiseeni, vaikken noista taloudellisesti olekaan hirveästi kostunut. Jostainhan se kokemus täytyy saada! Jos ei harrastustaustaa ole, eikä ”kovan palkan” töitä voi tällä kokemuksella mitenkään saada, niin pitäisikö sitten vain olla kokonaan tekemättä?

Miksi sä teet tota esitystä, kuka sulle sitä maksaa? Helpoin tapa kommentoida sitä, miksi teen esitystaidetta on, että se liittyy johonkin meneillään oleviin opintoihin. Ei tarvitse selitellä, miksi toteutan jonkun projektin loppuun, vaikken saanutkaan siihen apurahaa. Esimerkiksi viime kevään projekti, jonka nyt saatamme valmiiksi tänä keväänä, oli ihan oikeastikin alunperin tanssipedan perusopintojen lopputyö/opetusharjoittelu. Nythän se ei enää sitä ole, sillä opinnot on jo suoritettu. Haluan silti tehdä esityksen valmiiksi, koska en edes pysty sanoin selittämään, miten tärkeää teatterin tekeminen minulle on ja keskeneräinen projekti syö sisältä. Tekisin esityksiä hamaan loppuun saakka, vaikkei kukaan minulle niistä ikinä mitään maksaisi. Esitysten tekeminen on ollut mulle myös tapa opiskella teatteria, näyttelemistä ja ohjaamista koulujen ohella. Toki olen yrittänyt viedä hommaa siihen suuntaan, että myös elättäisin työllä itseni, mutta toistaiseksi en ole halunnut tehdä kompromisseja rahan takia. Tiedän kyllä järjellä, että jatkossa minun täytyy joko hankkia jatkokoulutusta pätevöityäkseni tai hommata päivätyö, jonka ohella esityksiä tehdä (sitä olen yrittänyt tässä nyt kohta kolme kuukautta) tai oppia hakemaan apurahoja, jotta voisin saada projekteista ammattimaisempia tai sitten saada ohjaajan pestejä joistakin harrastaja- tai ammattiteattereista, jotka maksavat työstä (näitä töitä uskaltauduin viime kesänä hakemaankin, mutta korona on nyt vähän vienyt luottamusta omiin kykyihin).

Etkös sä ole vähän liian kokenut ja ammattilainen tuohon hommaan/kouluun? No, en koe olevani itseasiassa missään kovinkaan kokenut. Mulla on monessa asiassa paljon opittavaa. Mulle hoettiin esimerkiksi vuosia, että olen liian kokenut mennäkseni opiskelemaan näyttelijäntyötä kansanopistoon, koska olin jo teatteri-ilmaisun ohjaaja. Mutta sitten kun lopulta lakkasin kuuntelemasta ja menin kansanopistoon, opinkin tosi paljon uutta ja tutustuin mahtaviin tyyppeihin!

Kyllähän nyt tuon ikäisellä pitäisi jo olla päivätyö ja omistusasunto! Niin. Se on taas se, että mikä kenetkin tekee onnelliseksi. Jos onnea tuo raha, materia, omistusasunto ja perusduuni, niin mikäs siinä. Itse arvostan enemmän uuden oppimista, sivistystä, luovuutta, oman taiteen tekemistä, hiljaisuutta ja muiden auttamista. Jos löydän työn näiden asioiden parista ja saan siitä rahaa, niin hyvä niin. Tietenkin jotain kompromisseja pitää tehdä, mutta kannattaako rahan takia uhrata ihan kaikkea, siitä en ole varma. Mitä sitten, jos minulla olisikin omaisuutta, mutta päivätyö ei tuottaisi minkäänlaista iloa ja sisältöä elämään? Mitä pointtia sitten missään olisi? Eikö elämä ole elämistä varten eikä omistamista varten? Ylipäänsä masentavian ajatus on vertailla omaa elämäntilannetta jonkun toisen samanikäisen elämäntilanteeseen. Olen tehnyt elämässäni sellaisia valintoja, että elän tavallaan tällä hetkellä yhteiskunnan silmissä ”parikymppisen elämää” sekä taloudellisesti, että muodollisesti. Mitä enemmän alan analysoida ja vertailla, sitä enemmän se lannistaa. Toisaalta, mulla oli parikymppisenä ihan hyväpalkkainen vakityö ja mies, joka halusi lapsia ja omakotitalon. Pyristelin siitä silloin irti, enkä kadu. Se elämäntapa tuli tavallaan nähtyä jo silloin. Toki haluan työstäni palkkaa, mutta se, että minulla pitäisi olla omaisuutta ja taloudellisesti noususuhdanteinen ura, jotta voisin olla onnellinen, se on aika kapeaa länsimaista ”kiiltokuvaonni”-ajattelua.

Vieläkö sulla on se juttu, ettei sua huvita liikkua? Jos sä vaan nyt kohottaisit kuntoa sillain pikkuhiljaa ja lisäisit liikuntaa vähitellen? Öö, mä en jätä liikkumatta sen vuoksi, ettei mua huvittaisi liikkua vaan siksi, että mä oon sairas. Liikunta väsyttää mua tolkuttomasti ja jos kokeilen esimerkiksi vähän nostella puntteja (ihan tosi vähän) tai jos kävisin juoksulenkillä tai joogaan vähän, nukun seuraavat yöt viikon ajan sellaisia 15-tuntisia unia ja olen ihan reporanka, enkä jaksa mitään päivisin. Kahden viikon sisään olen käynyt kaksissa tv-kuvauksissa ja tehnyt neljä kävelylenkkiä, joista palaudun vieläkin. Liikunnan lisääminen ei kohota kuntoa, vaan huonontaa kuntoa. Tiedän kyllä, miten kuntoa kohotetaan. Olen liikkunut elämässäni 35 vuotta todella paljon. Olen ollut suorastaan himoliikkuja. Kyse ei ole siitä, etten HALUAISI tai VIITSISI liikkua, vaan siitä, että siitä tulee todella huono olo ja se tuntuu pahalta. Vähänkin liiasta liikunnasta seuraa flunssa tai vähintäänkin uupumusta ja kuumeilua. Sama koskee oikeastaan kaikkea muutakin tekemistä. Jos vähänkin joudun nostelemaan jotakin, stressaamaan jotakin, juoksemaan paikasta toiseen, kiirehtimään tai laatimaan aikatauluja tms. ilman, että ehdin levätä tarpeeksi, imusolmukkeet paisuvat hetkessä ja nousee lämpö ja alkaa uuvuttaa. On vaikeaa todeta itselleenkin, että kyse ei ole laiskuudesta vaan sairaudesta, joka odottaa  edelleen diagnoosiaan (olen nyt kohta neljä kuukautta siis odotellut kutsua eräälle poliklinikalle ja rampannut kohta kaksi vuotta tutkimuksissa asian tiimoilta ja lähes kaikki kokeet on tehty aivojen magneettikuvausta ja sydämen tarkempaa tutkimista lukuunottamatta).

Pitäisköhän sun vaan hakea sairaseläkettä? Tämä kommentti on tavallan ollut hyvää tarkoittava mutta sanojan tuntien tiedän, että siihen sisältyy myös hieman sellainen viesti, että ”ei susta sitten tullut koskaan mitään, ehkä kannattaisi luovuttaa”. Kommentti saattaa myös sisältää pientä vittuilua, että ”näköjään et oikein tykkää työnteosta, jää sitten eläkkeelle”. En nyt tarkoita, että sairaseläke olisi sinällään huono asia, jos on niin huonossa kunnossa, ettei työhön enää kykene. Moni kroonisesti sairas saa elämälleen uuden suunnan, kun on saanut lopulta eläkkeen ja pystyy huoahtamaan taloudellisen toimeentulon suhteen. Omalla kohdallani kommentti tuntuu silti vähän absurdilta. On niin monia asioita, joihin pystyn. Olen valmistunut kahdesta amk:sta loistavin arvosanoin, en ole masentunut, olen tehnyt esityksiä, joista olen saanut loistavaa palautetta, olen saanut töissä ollessani hyvää palautetta ja pärjännyt aivan hyvin esimerkisi tuotantoassarin, työpajaohjaajan yms. hommissa ja kehittänyt omaa näyttelijäntyön metodia. Olen myös kirjoitellut kymmeniä tieteellisiä esseitä vuoden sisällä, opiskellut 55 opintopistettä viimeisen vuoden sisään korkeakoulussa ja kirjoittanut yli 50 blogikirjoitusta muutaman kuukauden sisäään. En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi jäädä vielä eläkkeelle, kun pystyn hyvin moneen asiaan. Sama kommentoija on sanonut minulle kerran: ”Kyllähän susta olisi voinut tulla vaikka mitä”. Kommenttihan on tavallaan ihan totta, musta olisi voinut tulla vaikka mitä. Olin fiksu, vauhdikas ja liikunnallisesti lahjakas lapsi. Kommentti sisältää kuitenkin myös tuon aiemman väitteen, ”Mitään susta ei sitten tullutkaan”. Kun oma läheinen sanoo näin, tuntuu hankalalta väittää vastaan. Jos hän kokee noin, se oletus tarttuu helposti itseenkin, kun sanoja on itselle tärkeä ja rakas. Toisaalta tiedän kyllä oman arvoni, omat tämänhetkiset kykyni ja mahdollisen potentiaalini (jos sitä nyt täysin voi edes tietää) ja tiedän, että ihmiset möläyttelevät välillä asioita niin paljoa ajattelematta. Ehkä kommentissa on myös aitoa huolta minun jaksamisesta. Tiedän myös, että tämä ihminen kantaa minusta ja pärjäämisestäni kovaa huolta ja vittuilun sijaan kommentissa on ihan looginen ajatuskulku: ”Hän ei tee palkkatyötä ja on sairas, hän voi jäädä sairauseläkkeelle”. Välillä itsekin ajattelen, että olen yhteiskunnan silmissä syrjäytynyt hylkiö. Sitten taas kun teen esitystä ja ensi-ilta lähenee, olen työelämässä tai kouluissa ja saan jatkuvasti loistavaa palautetta tekemisistäni ja monipuolisesta osaamisestani, muistan, että niin, osaanhan mä vaikka mitä. Järjellä tiedän, että ”luuserius” ja ”reppanuus” on omalla kohdallani näkökulmaharha ja ajoittain itsesääliin taipuvaisen luonteeni kärjistymä. Toki jos alan verrata itseäni johonkin 30 000 euroa kuussa tienaavaan menestysbloggaajaan, minut voi nähdä säälittävänä raasuna. Mutta sekin on vain näkökulmasta kiinni. Seison edelleen monien valintojeni takana, enkä kadu sitä, että olen laittanut aikani ja rahani teatteriin ja tanssiin, enkä ”normiuran” luomiseen . Toki olisin voinut monesti valita paljon viisaammin ja olla paljon rohkeampi ja ahkerampi, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Nyt ei ole aika eläkkeen, nyt on aika jatkaa hommia, sairaudesta huolimatta. Ja toisaalta, en halua ajatella, että ylipäänsä kukaan olisi luuseri tai reppana. Jokaisen ihmisen elämä on tärkeä, arvokas sinällään, tuloista, saavutuksista ja menestyksestä riippumatta.

Pitipä tuollainenkin mennä tekemään. Tämän kommentin sanoi aikoinaan (n. 15 vuotta sitten) isäni, kun aavisti, että mulla on tyttöystävä. Suoraan sanottuna, kommentti tuntui todella paskamaiselta, mutta ymmärrän sen tavallaan kyllä. Isä ajatteli, että lapsi ei ole syntymisen arvoinen, jos hän seurustelee samaa sukupuolta olevan kanssa. Isäni on elänyt aivan erilaisen elämän kuin minä, hän on 30-luvun lapsi ja ajattelee sen mukaisesti. Monien muiden asioiden suhteen isäni on hyvin viisas ja avarakatseinen humanisti, mutta tämä oli hänelle kova paikka. Tuolloin toki meidän välimme olivat muutenkin kireät. Riitelimme jatkuvasti. Oikeastaan tämän kommentin jälkeen olen suhtautunut varauksella kaikkeen, mitä isäni suustaan päästää. Rakastan häntä ja tiedän kyllä, että hän rakastaa minua omalla tavallaan, mutta rakkaus on usein ollut jollain lailla ehdollista. Ymmärrän sen nyt ja tiedän, etten tule oikein koskaan riittämään vanhemmilleni. Sen asian kanssa vain täytyy elää ja suhteuttaa heidän mielipiteensä siihen, missä ajassa he ovat eläneet ja millaisten asioiden kanssa painineet. Vanhempani ovat minulle rakkaita mutta nyt ajattelen, että heidän arvostuksensa saavuttaminen on ollut minulle elämässäni aivan liian tärkeää ja olen tehnyt liian monia valintoja elämässäni heitä miellyttääkseni.Olen myös nuorempana kyseenalaistanut omat valintani, enkä ole uskaltanut seistä niiden takana. Pohjimmiltaan on kyse varmaan siitä, että he toivoisivat, että minä pärjäisin ja menestyisin ja olisin onnellinen, mutta sitten sekaan sekoittuu myös paljon heidän omia toiveitaan ja kyvyttömyyttään hyväksyä sitä, ettei minusta tullutkaan ”täydellistä”, sellaista ihmistä kuin he olisivat halunneet. Tosin en oikein edelleenkään tiedä, millainen se ihminen sitten olisi ollut.

Taiteilijanahan tai varsinkaan näyttelijänä ei pärjää, jollei ole ihan hemmetin hyvä. Kannattaa ehkä miettiä jotain järkevämpää. Tämäkin on varmaan osin totta. Teknisten taitojen lisäksi on kuitenkin muitakin tärkeitä asioita: intohimo tekemiseen, sisäinen palo, itsevarmuus, sinnikkyys, halu oppia uutta ja omaperäisyys. Jos jonkin asian jättää tekemättä ja sivuuttaa kokonaan, koska ei ole ”kovin hyvä”, niin eihän sitä asiaa sitten koskaan opikaan. Oppimisen halu on mulle tärkeämpää kuin se, että ”pärjään  tai menestyn alalla”. Ja siis enhän edes voi pärjätä, jos en edes kokeile. Tavallaan tämä kommentti sisältää myös sen oletuksen, että mä en ole kovin taitava, eikä musta voi sellaista tulla. Etten kuulu niiden ”hyvien” kastiin. Kommentin on sanonut ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt yhtäkään mun esitystä eikä nähnyt mua lavalla.

Kannattaa tehdä sitä, missä on hyvä, eikä lähteä väkisin tekemään jotain, mihin ei ole kykyjä. Tota joo. Sekö on elämän tarkoitus, tehdä vuodesta toiseen jo osaamiaan asioita ja välttellä kaikkea, mitä ei vielä osaa?

Nämä kaikki kommentit eivät toki ole vanhemmiltani vaan myös muilta läheisiltä ja tutuilta. Enkä edelleenkään voi syyttää ketään muuta omista valinnoistani ja itsekriittisistä ajatuksistani. Olen kuitenkin ihan hemmetin kiitollinen, että oma avomies osaa usein nähdä astetta pidemmälle. Hän tuntee minut parhaiten ja osaa useimmiten sanoa ne kannustavimmat ja lohduttavimmat sanat. Vanhempani ovat minulle hyvin rakkaita ja kaikessa epäloogisuudessaan usein myös hyvin rakastavia, tukevia ja kannustavia. Silti välillä on hyvä jättää jotkut kommentit omaan arvoonsa ja vaihtaa puheenaihetta. Samoin usein tuttujen, kollegojen ja varsinkin random-vastaantulijoiden kommentit on hyvä pitää erillään siitä, mitä itse pohjimmiltaan kokee ja haluaa.