Elämä alkaa normalisoitua ja se on ihanaa

Tuntuu, että pikkuhiljaa olen alkanut saada omaa elämääni takaisin. Mukavia asioita on alkanut ilmaantua, ja seisahtunut olotila on alkanut vihdoin väistyä.

Oli kyllä melkoinen tuo viime viikko kaikkinensa.

Päästiin vihdoin aloittamaan treenit vastanäyttelijän kanssa lauantaina. Ei oltu nähty vuoteen ja vähän jännitti, että mitähän tästä tulee, kun kaikki on edelleen niin epävarmaa monestakin syystä. Mietin myös, että minkälaista onkaan nyt treenata kahdestaan ilman kolmatta näyttelijää. Että onko se jotenkin liian intiimiä ja omituista ja miten se nyt taas onnistuukaan, että olen samaan aikaan esityksen ohjaaja/koreografi ja toinen  näyttelijöistä.

Kaiken lisäksi nukuin edellisenä yönä ehkä tunnin juotuani liikaa kahvia innostuksissani edellisenä päivänä. Sitten olinkin melko koomassa koko päivän. Toinen oli väsynyt sitten muista syistä. Mutta yllättävän hyvin saatiin seitsemän tuntia tsempattua, improiltua ja testailtua ja opeteltua tekstejä ja muuta sellaista. Jäi tosi hyvä ja inspiroitunut olo! Sain paljon hyvää materiaalia kohtausten työstämistä varten ja mikä parasta, myös vastanäyttelijä vaikutti tyytyväiseltä ja ilahtuneelta treeneistä. Tuntui, että tämä oli tosi tärkeä etappi nyt molemmille, että saatiin treenit käynnistettyä. Vähän kuin olisi kiskaissut jonkun pihkatapin pois perseestä, niin helpottunut olo. Kummastakin tuntui jopa vähän epätodelliselta, että tuleeko tästä esityksestä sittenkin joskus jotakin! Kaiken lisäksi syntyi aika hienoja juttuja improamalla. Niistä saa hiomalla ja täsmentämällä jo ihan valmiita kohtauksia.

Sunnuntaina olin ihan raato ja poikki rankan ja intensiivisen päivän (ja viikon) jälkeen, mutta muistin taas, miksi alunperin ylipäänsä aloin teatteria tekemään. Oli sellainen olo kuin olisin kotiin palannut. Tätä lisää!

Nyt on melkein kuukausi aikaa seuraaviin yhteisiin treeneihin, mikä on oikeastaan aika hyväkin juttu, sillä saan nyt rauhassa suunnitella ja valmistella dramaturgiaa. Toki olisi kiva treenailla yhdessä jo huhtikuussakin, mutta aika menee nyt jotenkin yllättävän nopeasti, kun on kaikkea muutakin ollut tässä ja ei ole toisaalta järkeä treenailla turhan tiheään. Toukokuussa meillä onkin sitten treenit kolmena viikonloppuna, joten huhtikuun käytän nyt siihen dramatisointiin ja kohtausten valmistelemiseen. Ensi-iltaa kaavaillaan heinäkuulle.

Ystävä soitti pitkästäaikaa. Ei olla soiteltu varmaan kymmeneen vuoteen ja viimeisimmästä tapaamisestakin on jo melkein kaksi vuotta. Olipa kiva jutella pitkästäaikaa, ja sovittiin, että mennään kävelylle ensi viikolla. Tajusin taas, kuinka tärkeä tämä ihminen on mulle. Hänellä on perhe ja kokopäivätyö, joten on ymmärrettävää, ettei ystäviä niin ehdi tavata, mutta on se välillä tuntunut vähän pahaltakin, kun nähdään nykyisin niin harvoin, kun aiemmin oltiin tosi läheisiä.

Oli muuten hassua oivaltaa, että mä olen kerännyt ympärilleni kolme tosi hienoa miestä…miesoletettua. Yhden kanssa asun avoliitossa, yksi on rakas ystävä ja yksi on vastanäyttelijä/työkaveri ja ehkä myös jonkinlainen sielunveli. Kaikkia näitä tyyppejä yhdistää kiltteys, älykkyys, herkkyys ja huumorintaju. On mulla toki tärkeitä naisiakin elämässä, mutta ylipäänsä mulla on ollut elämässäni todella vähän läheisiä miehiä, ja siksi se tuntuu jotenkin spesiaalilta. Ylipäänsä on nyt ollut ihanaa, kun on taas pikkuhiljaa virkistynyt tuo sosiaalinen elämä.

Sain vihdoin viime viikolla diagnoosin kaksi vuotta kestäneiden tutkimusten jälkeen! Se diagnoosi nyt ei ollut mikään yllätys, mutta selkeytti kyllä oloa. Olin kaksi tuntia kestävällä lääkärin vastaanotolla ja vihdoin saan nyt hyvää hoitoa, keskusteluapua ja myös vertaistukea. Oli mahtava tunne, kun tutkitaan, kuunnellaan ja otetaan vakavasti. On edelleen hieman kiikunkaakun, että onko tämä urheilijan ylirasitustilaa vai kroonista  väsymysoireyhtymää, mutta oireet täyttivät kuitenkin kroonisen väsymysoireyhtymän kriteerit, eli sen diagnoosin sain. Ja saan nyt myös sen mukaista hoitoa. Toki olisi ollut ihana kuulla, että tämä kaikki johtuu sittenkin vain jostain alhaisesta varastoraudasta, d-vitamiinin puuttesta tms. Mutta tämän diagnoosin kanssa nyt sitten eletään. Sain myös luvan lisätä hieman liikuntaa, se ei kuulema ole tutkimusten mukaan vaaraksi. Liikunta toki sitten väsyttää todella paljon jälkikäteen, mutta sitten pitää vain levätä tarpeeksi. Eli jotain pientä rauhallista kehonhuoltoa kannattaa alkaa hieman tekemään.

Sain vihdoin tehtyä päätöksen opintojen suhteen ja siirsin ne suosiolla syksylle ja ensi keväälle. Odotan noita opintoja todella ja on ihanaa, että syksyksi on tiedossa jotakin kivaa, haastavaa ja energisoivaa! Sitä ennen täytyy nyt vain prepata kielitaitoa. Nyt keväälle ja kesälle on ohjelmaa jo muutenkin tarpeeksi. Huhtikuun ja toukokuun valmistelen tuota esitystä ja kuukauden päästä alkavat työt. Kesä meneekin sitten töissä ja esitystä valmistellessa. Syksy on vielä töiden suhteen auki, mutta olen tässä koko ajan jotain töitä haeskellut ja moneen kouluunkin hain yhteishaussa. Mulla on myös hieman suunnitelmissa, että opiskelisin ensi vuoden vielä tosiaan ihan täyspäiväisesti näyttelijäntyötä, päivisin ruotsiksi ja iltaisin ja viikonloppuisin englanniksi. Se vain tarkoittaa jälleen sitä, että työelämään siirtyminen siirtyy sitten aina vain etäämmälle. Ellen sitten saa jotakin opettajan hommaa tms. osa-aikaista. Kaikki riippuu nyt siitä, missä fyysisessä kunnossa olen. Teatteriopinnot eivät onnistu, jos olen näin huonovointinen kuin nyt olen. Toimistotyöt sen sijaan onnistuisivat.

Tässä parin viikon sisään on tapahtunut aika rankkojakin asioita. Eräs kuolemakin. En halua siitä kuitenkaan nyt täällä kirjoittaa. On myös ollut läheisen sairastumista ja kireät välit omaan isään, lähinnä omassa päässäni on ollut myrsky. Yritän pitää välit kuitenkin hyvänä ristiriitaisista tunteista ja tökeröistä ja lannistavista kommenteista huolimatta, sillä isä on kuitenkin kaikesta huolimatta rakas, vanha pappa ja elää oikeastaan ihan omassa todellisuudessaan. Yritän ajatella, että utelias ja kaikkeen puuttuva isä on aina parempi vaihtoehto kuin välinpitämätön ja täysin piittaamaton isä tai isä, jota ei olisi ollenkaan olemassa.

Summa summarum, teatteri, ihmiset, kevät, tulevat työt ja opinnot ja pienikin liikunta. Mitäpä sitä paljoa muuta ihminen kaipaa. Terveys ja pandemiaton mailma olisivat tietty bonusta, mutta ehkä vielä joskus.

Kivaa viikkoa kaikille!