Keskiviikko – postaus väsymyksen keskeltä
Huhhuh tämä tekemisen lisääntyminen on tuonut mukanaan ihan järjettömän väsymyksen. Kuuluu taudin kuvaan.
On silti toisaalta ihanaa, että elämässä on alkanut olla jälleen normaalimpia asioita. Kalenteri on alkanut täyttyä. Ei tätä nyt vielä ihan ”normiarjeksi” voi kutsua mutta varovasti sitä kohti, mitä se sitten onkaan.
Olen tämän väsymyksen syövereissä alkanut viimeistään ajatella, että en kyllä enää koskaan pysty palaamaan sellaiseen paahtamiseen, missä olin vaikkapa vielä kolme vuotta sitten. Ehkä en lähellekään sitä. Tein kokopäivätöitä, kävin kuudella tanssitunnilla viikossa, juoksulenkeillä ja uimassakin. Tai neljä vuotta sitten, kun vedin kursseja neljällä eri taholla, tein omaa esitystä ja olin mukana yhdessä tanssijutussakin. Silloin olinkin kyllä todella loppu. Nyt kroppa ja mieli eivät tunnu ottavan vastaan oikein minkäänlaista rasitusta, eivät psyykkistä eivätkä fyysistä. Täytyy olla todella varovainen, ettei venytä kuminauhaa jälleen katkeamispisteeseen. Toisaalta yritän myös ajatella, että kunhan vain lepään, nukun ja palaudun tarpeeksi, ei se väsymys kai vaarallista ole. Mutta mikä määrä leopoa on tarpeeksi?
No, pääsen onneksi jo ensi viikolla mukaan sellaiseen psykofyysiseen kuntoutukseen, jossa näitä asioita käsitellään. Varmaan mun suorituskeskeiset aivot raksuttaa ja prosessoi koko ajan liikaa jotakin, kun ovat lapsesta asti siihen tottuneet, eivätkä halua millään hyväksyä sitä, että en vain enää jaksa samalla tavalla kuin ennen. Olo on koko ajan sellainen kuin olisi juossut maratonin.
Olen jälleen hakenut yhtä kiinnostavaa oman alan vakityöpaikkaa, onneksi osa-aikaista, vaikka kesäksi toki onkin tuota taideohjaaja-assarointia tiedossa palvelutaloissa. Pääsin haastatteluunkin. Jos saan työn, niin täytyy sitten vain tehdä valintoja.
Sitten alkoi tällä viikolla yksi taideohjaajille ja kurssinvetäjille tarkoitettu vuorovaikutteiseen opetukseen syventyvä kurssi, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Aika paljon tuttuja asioita, mutta ihan kivaa olla mukana jossain tuollaisessa pitkästäaikaa, tavata muita ohjaajia ja kuulla heidän ajatuksiaan. Piristi tosi paljon! Olen tehnyt myös esityksen dramatisointia ja tavannut ystävää. Eli tosi kivoja asioita kyllä.
Hieman ja vähän enemmänkin nyt vain huolettaa, että miten ihmeessä jaksan kesällä käydä sekä töissä että valmistella esitystä ensi-iltaan. Esitys vie todella paljon aikaa ja voimia, koska olen itse myös lavalla. Eli teen sitten kahta työtä tässä kunnossa. No, katsotaan, miten käy. Esitystä on vain pakko tehdä jaksamisen ehdoilla, eikä toisinpäin. Ongelma vain on se, että haluan tehdä hyvän esityksen ja se pitäisi saada tehtyä ennen syksyä. Töistä taas en halua luopua, koska esityksen tekemisestä en saa rahaa ja toisekseen, se on tosi yksinäistä hommaa.
Tänään väsyttää niin paljon, että tekisi mieli vain maata sängynpohjalla. Se ei ole sellaista univäsymystä, vaan sellaista tuhnuista ja raskasta. Maa vetää puoleensa. No, ehkä huomenna on parempi päivä.
Jotenkin tuntuu, että tekemisen lisääntymisen myötä fyysinen vointi on romahtanut huonompaan. Mielestäni en ole mitenkään hirveästi touhunnut, mutta ehkä sellainen pieni säätäminen ja stressi aina huomaamatta lisääntyy, kun tekeminenkin lisääntyy ja väsymys on se hinta, joka mielekkäästä elämästä on maksettava.
En tiedä, miten tähän väsymykseen pitäisi suhtautua. Missä menee raja, että pitäisi vain silti tehdä, yrittää ja puskea ja odottaa, että olo tasaantuu kyllä. En kai voi vain ihan loputtomiin odottaakaan. Kun ei tämä välttämättä tästä koskaan parane. Aaltoilee vain.
No, päivä kerrallaan. Juuri nyt olen kuitenkin mieluummin väsynyt kuin masentunut, jos pitää valita. Jos löytyisi tekemiselle ja levolle jokin kompromissratkaisu tässä pikkuhiljaa. Ihan pelkkä lepääminen ei sekään tee ihmiselle hyvää pidemmän päälle, eikä välttämättä edes ole kovin palauttavaa.