Tänä vuonna en lähetä joulukortteja
En jaksa yhtään stressata joulua. Joulukortit jäivät nyt lähettämättä, koska aikaa ja energiaa ei ollut. Lähetän sitten kortit, kun tuntuu siltä, että haluan sellaisia askarrella. Olen viettänyt tässä jo kohta kuukauden verran joulua kuuntelemalla jouluradio-klassista, haistelemalla hyasintteja ja polttelemalla kynttilöitä.
Tämä on ensimmäinen joulu ilman isää. Tuntuu surulliselta ja oudolta. Ikävä on. Pikkuhiljaa siihen ajatukseen kuitenkin tottuu, että isää ei enää ole. Tai onhan hän, vahvasti läsnä muistoissa. Musiikki herättää vahvoja tunteita, varsinkin jotkut joululaulut. Viimepäivinä olen miettinyt paljon lapsuuttani ja sitä, miten paljon isä on nähnyt vaivaa sen eteen, että meillä olisi hyvä olla. Ja silti, vielä ihan viimeisiin päiviinsä saakka hän kärsi huonosta omastatunnosta, että onko hän tehnyt tarpeeksi. En tiedä, sainko häntä vakuutettua tarpeeksi siitä, että olen kiitollinen kaikesta. Tuskin. Onneksi kuitenkin edes yritin.
En jaksa stressata opinnoistakaan liikaa. Yhteiskunta ei ole tullut yhtään vastaan sen asian kanssa, että olen hommannut vaivalla itselleni opiskelupaikan, että olen opiskellut nyt puoli vuotta vakavasti sairaana ilman mitään tukea, jotta voisin tehdä taidetta vanhusten kanssa tai syrjäytyvien nuorten kanssa. Kela velvoittaa siis, että mieheni elättää minut opintojeni ajan ja näinhän onkin sitten ilmeisesti pakko tehdä, koska en aio luovuttaa enää tässä vaiheessa. En sitten tiedä, koska pystyn maksamaan hänelle velkani takaisin. Yhteiskunta ei liiemmin myöskään arvosta syrjäytymisen ehkäisyn parissa työskenteleviä. Aivan muunlaiset työnkuvat ovat arvossaan ja aivan muunlaisilla töillä rikastuu. Mutta suoraan sanottuna, pienikin palkka tuntuisi ihan hyvältä siihen nähden, että olen vuosikausia tehnyt taidetta ja vetänyt mummoille draamakerhoja täysin ilman palkkaa.
Syksyyn on surusta, sairaudesta ja köyhyydestä huolimatta kuulunut myös paljon hyvää. Pääosin olen ollut siellä, missä mun pitääkin olla.
Olen YAMK-tutkinnon lisäksi opiskellut myös elokuvanäyttelemistä ja varmistunut yhä enemmän siitä, että haluan opettaa tulevaisuudessa(kin) näyttelemistä. Oon sitä tänäkin syksynä hieman tehnyt ja olen siinä aika hyvä! Tässä onkin nyt ollut se suurin ristiriita, että mihin suuntaan haluan opinnäytetyöni viedä, pedagogiseen vai sote-suuntaan. Ehkä voin tehdä molempia, ainakin vuorotellen. Päätin nyt valita toistaiseksi soten, koska koronan vuoksi teatterihommat ovat nyt niin epävarmalla pohjalla.
Vaikka musta ei sairauden vuoksi voi enää näyttelijää tulla (fyysisyys, ketteryys ja skarppius ovat näyttelijälle ne oletetuimmat ominaisuudet), niin on ollut ihanaa päästä pitkästä aikaa tekemään itselleni ehkä rakkainta asiaa. Toki olen joutunut jonkin verran myös vain katsomaan, kun muut tekevät ja olemaan välillä uupumuksen takia pois, mutta koska koulu ei ole fyysinen, olen voinut opiskella pääosin muiden mukana. Se, että vain saa tehdä, on riittänyt mulle. On tullut myös huikeita onnistumisen kokemuksia, mutta myös jonkin verran pettymyksiä.
YAMK-opinnot ovat olleet ehkä yllättävänkin itsenäisiä eli yksinäisiä. Toisaalta se sopii mulle, toisaalta olisin kaivannut vähän yhteisöllisempää tekemistä ja ehkä enemmän lähiopetusta. Luokkakaverit ovat suurimmaksi osaksi ruuhkavuosia elävää, työssäkäyvää, perheellistä ja kiireistä porukkaa, mutta olen ollut aistivinani, että muutkin ovat pitäneet siitä, että toisinaan on ollut ryhmätöitä ja lähiopetusta. Onneksi mulla on ollut tuo toinenkin koulu, jossa on ollut sitten pelkkää lähopetusta, ainakin toistaiseksi. Sitä olen kyllä kaivannut.
Tällä viikolla aloin tekemään opinnäytetyötä. Konsepti ja konteksti alkavat olla selvillä ja nyt vaan pitää käydä hommaan käsiksi. Huomenna kirjastoon ja sitten tiedonhankinnan tehtävien pariin vähän jälkijunassa.
Omituinen juttu. Olen hurahtanut täysin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan ja katsonut sitä kolme kautta putkeen tässä parin viikon aikana. Aiemmin en ole ohjelmaa seurannut. Meni kolme vuotta, kun en ole voinut katsoa mitään tanssiesityksiä tai -ohjelmia, koska on tuntunut liian pahalta. Olen viimeksi käynyt tanssitunnilla joulukuussa 2019 ja silloinkin se oli jo silkkaa tuskaa. Siihen joulukuuhun loppui osaltani kaikki muukin liikunta kävelylenkkejä lukuunottamatta. Nyt olen alkanut tehedä sellaisia pieniä SEID-tanssivideoita, jossa siis ”tanssitaan ilman lihaksia ja ilman rasitusta” ja postaillut niitä huvikseni someen. Jotain henkistä kehitystä sekin, että pystyn nyt edes katsomaan tanssia.