Ankea aamu
Tasan kaksi vuotta sitten olin tekemässä esitystä eristäytymisestä ja erakoitumisesta. Ensi-ilta piti olla huhtikuussa 2020. Pandemiasta ei tuolloin alkuvuodesta ollut tietoakaan tai ainakin se riehui vain ”jossain Kiinassa”. Esitys peruttiin kuitenkin pandemian ja sairastumiseni vuoksi.
Jostain ihmeen syystä olen tuntenut olevani viimeaikoina vähemmän eristäytynyt maailmasta kuin tuolloin kuluneena vuonna 2019. Aihe ei tunnu enää niin omakohtaiselta ja pakahduttavalta, ainakaan useimmiten. Se kyllä harmittaa, ettei hieno esitys koskaan nähnyt yleisöään kokonaisuudessaan. Ja nyt kaikki tekevät esityksiä tuosta aiheesta.
Musta on tullut kahden vuoden aikana sosiaalisempi ja syksyn ja kaksien opintojen myötä elämään tuli vieläpä 45 uutta mahtavaa ihmistä, no okei, ehkä myös muutama vähän ärsyttävä. Sosiaalisuudella on haittapuolensakin: Nyt kolme päivää yksin kotona tuntuu jo pitkältä ajalta, kun ennen kului helposti kolme kuukautta ilman mitään ongelmia. Ehkä sinänsä hieman traagista, että kun vihdoin olen tajunnut ihmisten merkityksen elämässä, en enää oikein jaksa sairauden ja PEM-oireiden takia poistua kovin usein kotoa ja sitten on vielä tää pandemia. No, sellaista se elämä on.
Tänään on pitkästä aikaa ollut sellainen oikein kunnolla yksinäinen ja synkeä olo. Tympii tämä kaksi vuotta jatkunut ”poikkeustilanne”. Ja oma sairaus ahdistaa tietysti myös. Tänään on tuntunut taas, että olen umpikujassa kaikkien asioiden kanssa, eikä mikään edisty. Vaikka varmaan oikeasti edistyykin. On ehkä joitain tiettyjä ihmisiä, joita haluaisin erityisesti nähdä, mutta koska on tämä pandemia, niin en kehtaa pyytää kahville, eikä se olisi järkevääkään. Ihmisten seura varmasti piristäisi ja saisi ajatukset muualle.
Ja mulla on myös tänään päällä ikävät PEM-oireet, koska kävin eilen vähän liian pitkällä kävelylenkillä. Raskas, uupunut olo ja kuumetta. Tuntuu myös nyt, että vähän kaikki alkaa kaatua päälle, rahattomuus, rästissä olevat opinnot joulukuulta ja lopputyö… Stressi nostaa myös lämpöä ja pistää kehon kierroksille ja uni huononee. Samaan aikaan pitäisi tehdä apurahahakemusta sinne ja tänne ja harjoittelukin alkaa ilmeisesti tiistaina. Jos mulla oli kiire ja stressi jo aiemmin, niin nyt se nousee harjottelun ja osa-aikatöiden myötä potenssiin sata ja rahaa ei siltikään tule juuri mistään, terveys on edelleen yhtä huono ja tulevaisuus kysymysmerkki. Johtaako mikään mihinkään? Jotenkin tuntuu helvetin epäreilulta, että painan opintoja ja töitä ilmaiseksi ilman mitään taloudellista tukea ja palkkaa.Kelalta tuli uudelleen kieltävä kuntoutustukipäätös, joten olen edelleen täysin tyhjän päällä. Haluaisin edetä urallani elättääkseni itseni ja ilman, että terveys kärsii, mutta joudun tekemään sen täysin ilman mitään rahaa. Voimia ei sen sijaan ole yhtään sen enempää kuin ennenkään, mutta ei myöskään ole varaa pysähtyä ja sairastaa rauhassa. Tämä on vaarallista peliä terveyden kanssa. En näe kohta muuta mahdollisuutta kuin kerta kaikkiaan vain jättää opinnot kesken. Jättää vain kaikki ja sairastaa ”rauhassa” työttömyystuella.
Tuntuu, että nyt olisi pakko karsia jostakin. Mutta mistä? Jostakin olisi myös ihan pakko saada rahaa, mutta mistä? Millä ajalla menen töihin, kun on kahdet opinnot, harjoittelut ja lopputyö? Ja edelleenkin: kuka palkkaisi tällaisen raadon?
No, ehkä asiat jotenkin järjestyvät.